Muurien murtamista

Nyt, kun en enää asu Venäjällä, oon alkanut bondaamaan venäläisten kanssa paremmin kuin koskaan. Tänään junassa - matkalla sveitsintunnilta Fribourgista takaisin kotikaupunkiin Berniin - tähyilin tavalliseen tapaan vapaata paikkaa tavalliseen tapaan täydestä junasta. Vihdoin silmiin osui yksi ja kysyin niinikään rutiininomaisesti "Ist hier noch frei?" Vastauksena oli yllättäen "пожалуиста", ("ole hyvä" venäjäksi). Refleksinomaisesti kiitin samalla kielellä, mistä kaveri innostui välittömästi. "Puhutko venäjää, miten ihmeessä?" Kerroin asuneeni Pietarissa, minkä jälkeen alkoi kysely ja utelu, ja minkä seurauksena junamatka sujui lopulta harvinaisen leppoisasti keski-ikäisen venäläisen liikemiehen ja bulgarilaisen naisen kanssa venäjäksi höpöttäessä. Kaverit kertoili anekdootteja Vologdasta ja omista opiskeluajoistaan ja taas mieleen hiipui ajatus, että vain venäläiset osaavat olla näin välittömiä tavattuaan tuntemattoman junassa. Muissa liikennevälineissä korostuvat sen sijaan venäläisten ne negatiiviset piirteet (vrt. Pietarin liikenne).

Vielä parempia venäläiskontakteja koin viime viikolla Berliinissä, jonne matkasin osallistuakseni seminaariin "Europe meets Russia: Forum for Young Leaders". Oon jo saanut kuulla about 600 kertaa tosta seminaariin nimestä: tiedän se on naurettva, en ole nuori johtaja jne., mutta pitää myös muistaa, että kyseessä on jenkkien järjestämä seminaari. Niiden kielenkäytössä kaupan kassatkin on sales managereita ja opiskelijat saman tavan mukaan young leadereita. Mutta toisaalta, sen verran pitää nostaa omaa häntää ja sanoa, ettei kuka tahansa saanut osallistua kyseiseen tapahtumaan. Seminaaripaikkaa piti anoa ja lopulta noin kolmannes hakijoista tuli valituksi, yhteensä meitä "Europe meets Russia"-osallistujia oli nelisenkymmentä. And let me tell you, siihen neljänkymmenen porukkaan mahtui jos minkälaista persoonaa.

Kävimme myös Saksan ulkoministeriössä, jossa kerrottiin Nord Streamin olleen "EU:n ja Venäjän välinen päätös". Puolalaiset ja suomalaiset reagoivat aika rajusti tähän väitteeseen.

Oli valkovenäläinen tyttö, joka uskoo täysillä Lukashenkoon muttei ollenkaan demokratiaan. Oli venäläiset siskokset Jekaterinburgista, jotka olivat ilmiselvästi seminaarissa etsimässä young leadereita poikaystävikseen, eikä tulemaan sellaisiksi. Oli Sveitsissä kasvanut venäläistyttö, jolle isä oli ostaunut Lontoon- ja Pariisin-opiskelukämppien lisäksi ilmeisesti myös silikonitissit. Oli saksalainen poika, joka veti sujuvasti puolaa, venäjää ja brittienkkua ja jonka graduaineisto koostuu vaatimattomasti "presidenttien haastatteluista". Oli perusenglantilainen Cambridgen tohtoriopiskelija, joka vietti kaiken (vähäisen) vapaa-ajan kirjastossa. Oli stipendin turvin opiskeleva kirgisialainen tyttö, jonka vanhemmilta on katkaistu sähkö 18 tunniksi päivässä, koska maan diktaattoripressa myi puolet Kirgisian vesivaroista Uzbekistanin diktaattorikollegalleen, joka vei vedet maansa puuvillafarmeille (taas yksi neuvostoajan mielettömyys viedä puuvillateollisuus alueelle, jossa vettä ei ole koskaan ollutkaan). Ja oli yks suomalainen tyttö, joka taas jälleen tajusi, miten vähän tietää yhtään mistään vietettyään aikaa tällaisten tyyppien kanssa.

Ukrainan Berliinin-suurlähettiläs kuumensi tunteita puhujalahjoillaan ja nationalisistisesti värittyneillä väitteillään. "Meillä riittää ottajia, jos EU ei halua meitä, meillä on muitakin vaihtoehtoja". Niinkö tosiaan?

Yllämainittujen persoonien lisäksi joukkoon mahtui myös ihan huippumukavia, fiksuja, mutta tavallisia tyyppejä. Tässä joukossa oli venäläinen Maria, joka parhaillaan työskentelee lakimiehenä, vaikka tiedostaa täysin venäläisen oikeusjärjestelmän heikkoudet. Ihan tosi mukava tyyppi kaikinpuolin ja suoraan sanottuna eka venäläinen kaveri, kenen kanssa bondasin ihan täysillä. Paikalla oli myös mun Facebook-kaveri Andrei. Ei oltu koskaan tavattu aikaisemmin, mutta pidetty yhteyttä verkossa Pietarin Eurooppalaisen yliopiston Alumni-yhdistyksen vuoksi. Ihan huipputyyppi myös, puoliksi kroati ja puoliksi saksalainen ja lisäksi naimisissa siperialaistytön kanssa. Myös Suomessa Venäjä-tutkijana työskentelevä ranskalainen Anaïs teki vaikutuksen: kaveri julistautui 12-vuotiaana kommunistiksi (aate sittemmin laantunut?) ja jaksaa vielä ravata Venäjällä, vaikka sai pahasti turpiinsa 1990-luvulla pietarilaisessa yökerhossa ihan vain sen takia, että on ranskalainen, eli osa Natoa ja koska samanaikaisesti käynnissä oli Naton pommitukset Serbiassa. Eli ajateltavaa kaikille Naton kannattajille: kuinka kivoina naapureina Venäjä meitä pitää, jos Natoon meinataan joskus liittyä, jos jo Serbian pommitukset saivat venäläiset slavofiilit pahoinpitelemään ranskalaisnaisia keskellä yökerhoa? Voi olla, ettei idänkauppa yhtäkkiä vedäkään yhtä hyvin. Mutta kaiken kaikkiaan hämmästyttävintä oli se, että ne tyypit jotka oli lähimpänä omaa aatemaailmaa, oli venäläisiä ja päinvastoin, myös kaikista friikeimmät tuli samasta maasta.

Seminaarikaveri-Simo, puolalaiset sisarukset ja toisen poikaystävä. Vauhtia viikon ainoaan vapaailtaan antoi vodka ja Astra-olut.

Uusien tuttavuuksien lisäksi myös seminaari itsessään tarjosi paljon ajateltavaa, vaikka Venäjä huusi poissaolollaan koko viikon ajan. Ensinnäkin nimi "Europe meets Russia" on jo itsessään paradoksaalinen: eikö muka Venäjä kuulukaan Eurooppaan? Puhujina oli entisiä presidenttejä muun muasta Romaniasta ja Ecuadorista, ex-pääministereitä Puolasta, Bulgariasta, Makedoniasta ja Sloveniasta sekä epämääräinen joukko akateemikkoja ja poliitikkoja Euroopasta ja Yhdysvalloista.

Seminaarin ainoa suomalaispuhuja, Erkki Tuomioja moderoimassa entisten ulkoministerien paneelia aiheesta "Establishing Foreign Policy in an Interdependent World".

Tähtipuhujana oli Segolene Royal, joka aikoinaan kävi pressanvaalikamppailua Sarkozyn kanssa, mutta sittemmin on työnnetty aluepolitiikkaan, pois kansallisesta politiikasta. Karismastaan huolimatta Royal ei tehnyt suurinta vaikutusta, sillä moni muu puhuja oli ennättänyt jo putsata pöydän ennen juhlapuhetta. Vaikuttavin kaveri oli Slovenian ex-pääministeri Janez Jansa, joka piti hienon puheen. Vielä 20 vuotta sitten kaveri istui vankilassa Jugoslavian kommunistihallintoa kritioineiden kirjoitustensa vuoksi. Hämmästyttävää oli myös Slovenian tie itsenäisyyteen ilman pahempaa aseellista konfliktia, mikä puhkesi aika pahasti muualla entisen Jugoslavian alueella.

Brandenburger Torilla juhlahumun jälkeen. Suvi, Ola (Puola), Karina (Venäjä), Andrei (Saksa), Simo (Suomi), Maria (Venäjä) ja Anaïs (Ranska).

Koko viikko oli muutenkin täynnä vastaavia tarinoita kylmän sodan ajalta, mikä sai mut tajuamaan konkreettisesti, miten paljon Eurooppa on oikeasti muuttunut sitten Berliinin muurin murtumisen. Aika kuvaava esimerkki mantereen vapautumisesta oli se, että juhlin muurin murtumisen 20-vuotispäivää Potsdamer Platzilla (kivenheiton päässä Brandenburger Torilta, jossa hillaryt, dmitrit ja angelat juhlivat aitiossa) yhdessä yhden saksalaisen, yhden puolalaisen, yhden ranskalaisen ja yhden venäläisen tyypin kanssa. Vielä 20 vuotta sitten vastaavaan tapaamiseen olisi päässyt vain puolet meistä, eikä silloinkaan Potsdamer Platzille, joka oli tyhjää rajavyöhykettä vielä siihen maailman aikaan.

Symbolinen muurin murtuminen. Dramatiikka dominojen kaatumiseen toi Lech Walesa, joka palikan lisäksi kumosi takana seisseen kameramiehen. Meni videokuva hetkeksi vähän jännän näköiseksi.

Saattaa kuulostaa erittäin pateettiselta, mutta Berliinissä aloin ekaa kertaa löytää vähän omaan euroopplaisuuttani. Suomi on olevinaan niin neutraali, ettei mistään asioista puhuta oikein Euroopan tasolla. Manner-Euroopassa puhutaan enemmän Euroopasta, kun Suomessa keskustelu pörrää oman maan tai Venäjän ympärillä. Seminaarissa tuli hyvin esiin myös EU:n rooli maailmanpolitiikassa. Haluuttiin tai ei, niin EU on täysin marginaalinen tekijä maailmanpolitiikassa verrattuna Kiinaan, tietty USA:han tai jopa Venäjään, mikä johtuu täysin unionista itsestään. Harva johtava poliitikko EU:ssa on kiinnostunut globaalimmasta otteesta unionin politiikkaan. Vai muistaako joku viime eurovaaleista yhtään poliittista keskustelua, jossa olisi pohdittu EU:n roolia unionin rajojen ulkopuolella? Ehkä Lissabonin sopimuksen uudistukset, pian valittavat komission presidentti ja EU:n ulkoministeri, tuovat jonkinlaista linjakkuutta myös EU:n ulkopolitiikkaan. Mut noille palleille valittavien kavereiden on oltava sellaisia, joilla on auktoriteettiä Kiinan Hun ja Putinin edessä. Siihen ei ehkä mikään perus-Lipponen pysty.

Toinen vaikuttava puhuja oli turkkilainen diplomaatti Yasar Yakis, joka äärimmäisen perustelulla esitelmällään ja loistavilla argumenteillaan käänsi varmasti ainakin puolet seminaarin osallistujista Turkin EU-jäsenyyden kannalle. Oon itsekin entistä vahvemmin Turkin jäsenyyden kannattaja, sillä juuri se liike saattaisi avata EU:n toimintaa nykyistä globaalimmaksi. Jos Turkki olisi jäsen, ei islamilaista maailmaa tai esim. Lähi-itää voitaisi sivuuttaa yhtä helposti EU:n ulkopolitiikassa. Tuntuu vähän hassulta hoitaa asioita maiden tai edes EU:n sisällä, kun ilmastonmuutos ja talous jylläävät maailmanlaajuisina, ilman minkäänlaisia rajoja. Joten ehkä sitä politiikkaakin voisi ulottaa niiden rajojen ulkopuolelle.

Monista vierailuista huomasi, että Saksa on hamuamassa vähän nykyistä isompaa asemaa maailmanpolitiikassa. Muurin murtumistakin juhlittiin kuulemma tänä vuonna reilusti isommin kuin 10-vuotisjuhlia, mikä ehkä kertoo jotain kansallisen itsetunnon kohentumisesta. Näkymä Bundestagin katolta.

Parasta seminaarissa oli kuitenkin avoin keskusteluyhteys näiden high rank- puhujien ja meidän opiskelijoiden välillä: parhaat pointit koko seminaarissa tuli yleensä esille vasta Q&A-osiossa, kun "nuoret johtajat" pääsivät haastamaan "vanhoja johtajia". Itse en tietenkään uskaltanut avata suutani kuin pari kertaa, mikä nyt ehkä kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Osittain mykkyys johtui siitä, etten tiennyt miten puhutella ex-pressoja ja -pääministereitä, joista ainakin yhden nimen edessä oli titteli Sir ja jotakuta puhuteltiin Your excellency -tittelillä. Jenkit sen sijaan tykitti kysymyksiä useammin kuin tarpeeksi ja myös yksi afgaaninainen (tyylikkäässä jakkupuvussa ja lyhyessä tukassa, rikkoen myös näin kaikkia mun stereotypioita) ja egyptiläistyttö haastoivat puhujat loistavilla kysymyksillään. Ja yks syy omien kysymysten puuttumiseen oli osittain myös se, että Venäjä puuttui agendalta aika pahasti. Vaikka seminaari myytiin meille Venäjä-täyteisellä ohjelmalla, lopulta meidät tyrkättiin samaan semmaan "USA meets Europe"-tyyppien kanssa. Tarjonta oli tosi mielenkiintoinen, mutta ei ihan sitä mitä ostettiin. Ilmeisesti instituutin jenkkijohtajan mielestä Puola on tarpeeksi lähellä Venäjää, ainakin sen verran se kehotti meitä intoilemaan puolalaispuhujien luennoilla. Muuten seminaarin järjestänyt instituutti, Institute for Cultural Diplomacy, vaikutti aika pätevältä. Koko Young Leaders -ohjelman jujuna ei ole se, että seminaarin jälkeen jäätäis tumput suorina odottamaan seuraavaa siirtoa, vaan se, että tehtäis jokainen jotain kulttuuridiplomatian edistämiseksi kukin omissa yhteisöissämme ja ICD sitten tukisi näitä projekteja. Suomalaisedustuskin (mä ja toinen Alenksanteri-instituutin opiskelija ja se ranskalainen tutkija) ehti jo ideoita jo jotain pieniä projekteja.

Suomalainen hymy ja amerikkalainen hymy. ICD:n tiloissa seminaarin jatkobileissä Cynthian kanssa.

Antoisinta koko viikossa oli kuitenkin muiden opiskelijoiden kanssa keskustelu luentojen välillä ja iltaohjelman aikana. Esim. kirgisialainen tyttö lisäsi mun Keski-Aasia-tietämystä yhden metromatkan aikana about 500 prosenttia. Mielenkiintoinen oli myös väittely sen valkovenäläisen kanssa. Ei ole ihan helppoa vastata kysymykseen "mihin demokratiaa tarvitaan?", kun kaverin mielestä diktatuurissa kaikki sujuu hyvin, kaikki rakastavat Lukashenkoa, eikä "kukaan valkovenäläinen edes haluaisi matkustaa". Näin puhui siis tyttö, joka itse opiskelee Lontoossa ja reissaa ympäri Eurooppaa jatkuvasti. Pitää kuitenkin muistaa kaverin tausta: isä on töissä Lukashenkon hallinnossa ja varaa oli asua yhdessä Berliinin hienoimmista hotelleista, joten ei ihme että diktatuuri vaikuttaa ihan ok-vaihtoehdolta demokratian rinnalla (kaikki länsimaiset opiskelijat asuivat hostelleissa tai kavereillaan). Keskustelun aikana oppi hyvin myös diplomaattisia taitoja. Sen verran on jäänyt mieleen tiedotusopin vaikutustutkimuksesta, että muistin alkuperäisten mielipiteiden yleensä vain vahvistuvan, kun joku tarjoaa tilalle uusia ajatuksia. Pelkää pahoin, etten onnistunut käännyttämään kyseistä tyyppiä demokratian kannalle. Loistava perspekti tulevaisuudelle, kun Valko-Venäjän tuleva eliitti ajattelee jo parikymppisinä tällä tavalla.

Käytiin myös Bundestagissa, Saksan eduskunnassa, jossa meille puhui todella ärsyttävä tyyppi. Otin kaverin kanssa vähän yhteen Venäjä-journalismista, sillä tyypin mukaan "jokaista kriittista juttua kohtaa pitäisi tehdä yksi positiivinen uutinen". Moro. Kuva parlamentin kupolista.

Nyt yritän parhaani mukaan sopeutua Erasmus-diskurssiin, jossa agendalla on lähinnä bileet ja pojat, toisinaan myös televisiosarjat ja matkustaminen. Berliinin jälkeen päässä pyörii lähinnä akateemiset ajatukset ja ahdistava oivallus omien tietojen rajallisuudesta. Mitä enemmän kuuntelee fiksumpiaan, sitä vahvemmin tajuaa, miten kujalla oikeastaan onkaan.

Viikko intellektuellien kanssa Berliinissä ravistelee vaarallista vauhtia sveitsiläistyvän Suvinkin ajattelemaan muun maailman asioita. Samanlaista tietotulvaa voisi suositella esim. ranskalaisille, mun ikäisille nuorille, jotka juhlivat muurin murtumisen 20-vuotispäivää meidän vieressä. Ranskalaisen kaverin kääntämä keskustelu kuvasi hyvin sitä, miten helposti historia unohtuu.

"Kuka on toi mies, joka puhuu nyt?"

"Gorbatshov"

"Kuka se on?"

"Se, joka aloitti perestroikan Neuvostoliitossa"

"Mikä on perestroika?"

Say no more.