Monikielisyys onkin yksikielisyyttä

Nyt tajuan viimein mitä on kaksikielisyys. Se ei ole pakkoruotsia tai sitä, että Hanken ja Kauppis on vierekkäin ilman juuri minkäänlaista yhteistyötä. Kaksikielisyys on sitä, että asuu saksankielisessä Bernissä ja matkustaa päivittäin 20 min täysin ranskankieliseen Fribourgiin opiskelemaan saksaa sveitsiläisten kanssa, jotka osaa yhtä hyvin saksaa kuin kaksi vuotta yläasteella saksaa lukenut suomalainen.

Fribourg=Freiburg.Sveitsin kieliraja kulkee ilmeisesti just Bernin ja Fribourgin välillä. Fribourgin yliopistossa suurin osa opiskelijoista on saksankielisiä, mutta itse kaupungilla ei saa edes sämpylää ostettua muulla kuin ranskan kielellä. Lisäksi yliopiston ruokalassa lista on ainoastaan ranskaksi ja syömäkulttuuri muutenkin Ranskasta: jälkiruoka kuuluu hintaan ja aikaa lounaalle on varattu 2 tuntia. Hinta sen sijaan on sveitsiläisittäin halpa (5 euroa) mutta suomalaiseen opiskelijaruokaan tottuneelle kallis. Lisäksi en oo uskaltautunut salaattibuffettin ulkopuolelle, sillä en (vielä) ymmärrä, mitkä ruuasta on lihattomia.

Kaikesta tästä monikielisyydestä, joka itse asiassa on yksikielisyyttä paikasta riippuen (Bernissä pärjää vaan saksalla ja Fribourgissa vaan ranskalla), pelästyneenä oon täyttynyt mun lukujärjestyksen lähes pelkillä kielikursseilla. Tänään oli eka tunti sveitsinsaksaa, mikä oli aivan loistava kokemus. Opettaja on superhauska ja energinen, vaikka kaverilla oli ikää selvästi yli 50 vuotta. Energisyys johtunee vuorikiipeilyharrastuksena (harrastuksen päättelin erittäin timmistä olemuksesta). Kaikki muut ryhmäläiset puhuu lähes täydellistä saksaa, mutteivät kuulemma ymmärrä sveitsinsaksaa. Ryhmässä oli ulkkareiden lisäksi sveitsiläisiä, jotka ei ymmärrä naapuripitäjiensä kieliä! Hämmennystä aiheutti se, että ymmärrän paikoin paremmin sveitsiä kuin saksaa, sillä viimeisinä parina vuotena oon oppinu sveitsiä aika paljon vaan kuuntelemalla. Hyvä yrittää selittää opettajalle, että ymmärtää, vaikkei osais sveitsiä "oikealle" saksalle kääntääkään.

Keltaisissa varjoissa mainostetaan paikallista Cardinale-olutta, jota pannaan keskellä kaupunkia.

Lisäksi nöyrryin vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ja ilmottaudun ranskan alkeiskurssille. Ja tietty, ranskan opiskelu on sittenkin kivaa, vaikka oon aina salaa vihannut Ranskaa ja ranskan kieltä. Ranskan ja sveitsin lisäksi opiskelen hochdeutschia kahdella eri kurssilla. Jostain syystä mut on heitetty korkeimpiin tasoryhmiin, mut ainaskin oppii, kun on parempiensa seurassa. Kielipään ylikuumentamiseksi otin myös slavistiikan laitokselta venäjän kurssin, jossa puhutaan onneksi vaan venäjää eikä esim. opeteta venäjää ranskaksi tai saksaksi. Slavistiikan laitos on täällä jaettu Bernin ja Fribourgin kesken, joten osa kursseista pidetään Bernissä. Yliopistoilla on muutenkin sopimus, että opiskelijat saavat valita kursseja eri yliopistoista ilman mitään ylimääräisiä hakuprosesseja tai maksuja. Ikävä kyllä en onnistunut löytämään hyviä kursseja Bernistä (vai miltä kuulostaa muinaisslaavilla kirjoitetun raamatun kääntäminen?), mutta ehkä keväällä keskitän opinnot Berniin Fribourgin sijaan.

Parasta on sveitsiläisten yliopistojen liikuntatarjonta: yliopistoliikuntaan saa osallistua missä kaupungissa haluaa täysin ilmaiseksi ja tarjolla on kaikkea perusjumpista ja pallopeleistä miekkailuun, kiipeilyyn ja golfiin. Kävin jo testaamassa paikallista circuit trainingiä, jota ohjasi alakouluopettajamainen vanha herra. Ohjaus oli niin perinpohjaista, että tunsi olevansa takaisin koulun liikuntatunnilla. Lisäksi liikuttiin pisteeltä toiselle pareittain, mikä edellytti jatkuvaa saksankielistä keskustelua. And let me tell you, hengästyminen ja saksaksi puhuminen samanaikaisesti ei ole kivaa!

Yliopiston päärakennus.

Täällä muutenkin pitää puhua kaikkien kanssa jatkuvasti. Lenkillä pitää moikkailla ihmisiä (ja arvata, millä kielellä tervehdys pitää sanoa) ja kaupassa jos aivastaa, niin vähintään kymmenen ihmistä ympärillä huudahtaa "Gesundheit!". Oon vielä vähän shokissa kaikesta tästä ihmisystävällisyydestä ja lenkillä tuijottelen maata, ettei liikaa pitäisi moikkailla tuntemattomia.

Yliopistolla sen sijaan oon yrittänyt olla sosiaalisesti aktiivinen ja tutustua muihin vaihtareihin. Verkostoitumista vaikeuttaa väärässä kaupungissa asuminen: ekoissa bileissä ehdin mukaan vain baarin jonoon, ennen kuin piti juosta viimeiseen junaan. Vaihtariryhmä on muutenkin mielenkiintoinen, sillä puolet opiskelee ranskaksi ja puolet saksaksi. Kieli siis vaihtelee englannin, saksan ja ranskan välillä. Mikä on vähän epäreilua mun mielestä on se, että suuri osa vaihtareista on kotoisin Ranskasta tai Saksasta, jotka pystyy opiskelemaan äidinkielellään. Aluksia olin ihan raivoissani kielten sekamelskasta, mutta nyt tää pakkoranska tuntuu jo ihan hyvältä idealta. Ja onneksi mulla on oma kotisveitsiläinen, joka opettaa mulle niin ranskaa, saksaa kuin sveitsiäkin. Mutta viikon paras kielitunti on ehdottomasti ollut paikallinen Maajussille morsian -ohjelma, jossa sveitsiä puhutaan hitaasti ja yksinkertaisesti. Viikon kohokohta oli, kun ymmärsin ohjelman lehmähuutokaupassa käydyn keskustelun!

Uudessa kotikorttelissa motoristien ja caipirinha-baarien ristitulessa

Berniin saapuminen oli tällä kerralla erilaista. Aiemmin olen vain käynyt kaupungissa - vaikkakin lukuisia kertoja - mutta nyt täällä pitäisi oppia elämään. Ei siis ihme, etten saanut unta kolmeen matkaa edeltäneeseen yöhön. Koko kaupunki näytti erilaiselta ja onneksi myös aiempaa kiinnostavammalta. Saksakin oli ymmärrettävämpää, vaikka sveitsin kieli on vielä

puoliksi hepreaa. Tai espanjaa, kuten saksalaiset kuulemma kuvailee käsittämättömiä kieliä.

Uusi koti, me asutaan oikealla puolella keskikerroksessa.

Berniin saapuminen sujui varsin pehmeästi. Jääkaapissa oli skumppaa ja pihalla vietettiin "Sveitsin suurimpia korttelifestareita". Nimi on jo itsessään käsitteellinen mahdottomuus, mutta homma meni entistä omituisemmaksi, kun Thomas alkoi avata festarin taustoja.

Uusi kotikorttelini on nimeltään Matte ja alue sijaitsee Aare-joen varrella Bernin vanhan kaupunkin alapuolella. Matte on siis entistä kauppiasaluetta, minkä vuoksi se on elänyt omaa elämäänsä erillään muusta kaupungista ja vastaanottanut jokea pitkin lipuneita vieraan maan kauppiaita. Historiansa vuoksi tällä muutaman sadan asukkaan asuinalueella on myös oma kieli, matte-änglisch, jota kukaan ei tosin enää osaa. Viereissä talossa sijaitsevassa yhteisökeskuksessa tosin kovasti yritetään järjestää kielikursseja kauppiaiden vanhan salakielen (jolla hämättiin typeriä asiakkaita) pelastamiseksi.

Nykyään Matte on sveitsiläisittäin rentoa seutua. Naapureina ei ole niitä legendaarisia sveitsiläisiä naapureita, jotka soittaa poliisit omiinkin bileisiinsä jos meteli käy liian kovaksi. Meidän naapureina on sen sijaan homopariskunta, jotka on yhdessä mutta asuu eri kerroksissa. Toinen on über-hippi, jolla on massiivinen kivipenis olohuoneen nurkassa ja toinen on klassinen insinööri kotiteattereineen ja pikkutarkkoine siivousfetisseineen. Kaverit tajus heti kättelyssä, ettei heidän elintapansa mahdu saman katon alle, joten ratkaisuna oli Halos-Arajärvimäinen naapuruussuhde. Muista naapureista tiedän vaan sen verran, että yksi niistä tykkää nostella painoja alasti parvekkeellansa, joka sijaitsee noin 30cm päästä meidän parvekkeesta.

Koska asukkaat on tällaisia ei-sveitsiläisen mukavia ja rentoja, pystytään pihalla myös järjestämään joka toinen vuosi korttelifestarit. Tarjolla oli pienten ja paikallisten bändien musiikkia, kaljavaunuja, tex-mex-kojuja ja kiinalaista ruokaa. Lisäksi noin 400 neliön alueelle oli onnistuttu änkemään kuusi (!) caipirinha-baaria. Ovesta ulos ja heti oli tequila-koju edessä. Loisteliasta!

Mattefest, Sveitsin suurin korttelifestari.

Tapahtuman takana on paikallinen asukasyhdistys, mikä nyt sinänsä on aika normaalia. Erikoiseksi yhdistyksen tekee sen johtohahmo, joka on paitsi paikallisen Broncos-moottoripyöräjengin johtaja ja kaupunginvaltuutettu myös kirjailija (omaelämänkerta jo kirjoitettu) ja helikopterilentäjä. Tämä yli viisikymppinen karju jengitunnuksin koristellun nahkaliivinsä kanssa tuli vastaan sunnuntaina niin kadulla kuin lehtien otsikoissakin. Kodin edustalla hän lakaisi kiltisti festarisotkuja, kun lehdet spekuloivat pahoinpitelyvälikohtauksella, jossa motoristipomon väitettiin vetäneen paikallista ravintolanomistajaa turpaan.

Kylätoimikunta.

Broncos-nahkaliivit ovat tuttu näky myös muilla kaupungin festareilla, sillä heidät palkataan usein järjestyksenvalvojiksi massatapahtumiin. Järjestyshäiriöitä ei juuri ole, sillä motoristien maine ja ulkoinen habitus auttavat ovat itsestään rauhoittamaan festarin kuin festarin.

Suomessa moottoripyöräjengit pörrää enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ulkopuolella, mutta sveitsissä jopa motoristit on integroitu mukaan yhteisölliseen toimintaan!

Sveitsikliseet kehiin.

Toinen ensimmäisten päivien kohokohta oli paikalliseen jumppasaliin tutustuminen. Jumppa oli tietty keskellä arkipäivää, jolloin vaan kotiäidit ehtii paikalle, ja sali täynnä näitä hasfrauta. Menin jumppaan suomalaisen kaverin kanssa ja myös ohjaaja oli suomalainen. Paikka oli varsin sympaattinen hieman koomisella tavalla. Musiikki, jumppavarusteet ja ohjaajan suomen kieli oli kaikki suoraan 80-luvulta. Niin käy kun asuu vuosikymmeniä ulkomailla: suomi muumioituu sellaiseksi, mitä se oli vielä poismuuttaessa. Mutta jumppa pidettiin tietty sveitsinsaksalla ja oli tosi tehokasta. Lisäksi kaikki moikkaili toisiaan ja jutteli pukuhuoneessa ja itse omistaja tuli kyselemään multa, mikäs tyyppi oikein olen. Hämmentävää suomalaisten ja venäläisten mykkien jumppakokemusten jälkeen!