Pakarat tulessa

Pikku-Heidin Sveitsi on kuin onkin olemassa! Viimeviikonloppuinen vuoristovaellus oli syväsukellus kliseiden Sveitsiin, sillä kuuden tunnin alamäkihaikkauksen aikana näkyi muun muassa kellokaulaisia lehmiä ja vuohia sekä lampaita pikkukelloineen. Eläimet vaeltelivat aitauksissaan vuoristoa ja ihmisvaeltajien reitti kulki eläinaitausten välitse. Kaikki tapahtui harmonisessa yhteisymmärryksessä, kuten Sveitsin imagoon sopiikin. Lisäksi vuorella näkyi paikallisia perheitä, jotka sumeilematta lähti vuoristoon lapset repussa ja ahkiossa, jossa oli rullat alla. Ja tietty jokaisella yli puolivuotiaalla sveitsiläisellä oli kunnon vaelluskengät jalassa ja keppi kädessä. Vielä kun laaksossa vastassa oli tuohitorvet, niin olo alkoi olla aika disneylandmainen.

Lehmillä on isot kellot ja pässeillä pienet.

Kaikelle tällä sveitsiläisyydelle löytyi onneksi looginen selitys. Oltiin tultu ilmeisesti paikalliseen Lappiin, jossa asiat pyritään pitämään on ”perinteisinä” turistien miellyttämiseksi. Samasta vuoristokylästä lähti nimittäin junayhteys Jungfrauhochin huipulle, joka on korkein (4200m) paikka Euroopassa, jonne pääsee junalla. Me ei liitytty tällä kertaa aasialaisten turistien seuraan, sillä junamatka huipulle ja takas oli kevyesti yli 100 frangia. Nautittiin sen sijaan maisemista, ainakin siihen asti kunnes alamäkihaikki alkoi polttaa lihaksissa. Sasan pohkeet meni lukkotilaan ja mun perselihakset oli tulessa vielä kolme päivää vuoristoretken jälkeen. Harvoin on yhtä paljon kaivannut ylämäkeä kuin loputtomassa ja tuhottaman jyrkässä alamäessä.

New friend from the mountains.

Lisäjännitystä elämään saatiin eilisellä Fribourgin-reissulla, kun Sasa jätti luottavaisesti passin ja reililipun paikallisjunaan. Parin poliisi- ja suurlähetystöreissun jälkeen sekä passi että lippu kuitenkin löytyivät lost and foundista, vaikka lähetystössä ehdittiinkin maalailla kauhukuvia identiteettivarkauksista. Tapahtuman opetus oli jälleen vanha tuttu: turha pelätä pimeitä takseja Pietarissa tai taskuvarkaita Intiassa, kun kuitenkin hävität omaisuutesi sveitsiläisessä junassa. Passiseikkailun lisäksi ruuanpuute aiheutti hampaiden kiristystä Fribourgissa. Alueella todellakin vallitsee täysin ranskalainen ruokakulttuuri: yritä saada ruokaa klo 14 ja 18 välillä, ja tulet pettymään. Lounasaika on ohi, eikä illallista vielä tarjoilla. Yhdessä paikassa tarjoilija kysyi kokilta, jos hän viitsisi paistaa meille crepet väärästä ruoka-ajasta huolimatta, mutta kuulemma kokkia ei kiinnostanut enää työskennellä. Tunnin sompailun jälkeen löydettiin kuitenkin sämpylät, mitkä puolestaan muistuttivat ranskalaistyylisen keittiön hyvistä puolista. Yksinkertaista, mutta tuoretta ja pirun hyvää!

Lopultakin ruokaa!

Sama show ruuanhaun kanssa tapahtui viime viikolla Aiglessa (pieni kaupunki lähellä Montreux’ta), kun kävin moikkaamassa Thomasia armeijassa. Kaikkien sveitsiläismiesten tavoin Thomas joutuu raahautumaan armeijaan nelisen kertaa vuodessa, aina viikoksi kerrallaan. Jos leikkii hullua/on hullu, niin silloin pääsee livahtamaan armeijasta, mutta rangaistuksena joutuu maksamaan kovaa veroa. Vielä muutama vuosi sitten myös vammaisilta perittiin samaa veroa, sillä he eivät voineet palvella isänmaataan armeijassa. Kiva rangaistus vammaisuudesta.

Tällä kertaa Thomasin komennus oli armeijoiden välisen kilpailun yhteydessä, minkä vuoksi Aiglen kaduilla vilisi myös suomalaissotilaita. Oli aika huvittavaa nähdä armeijatyyppejä täysvarustuksessa polkemassa viiniviljelmien keskellä ja leikkimässä sotaa. Toinen vierailun huvittava piirre oli se, etten olisi oikeasti saanut olla siellä. Thomasilla oli kuitenkin vapaapäivä armeijasta (?!), jonka aikana ei tarvinnut tehdä mitään, mutta ei myöskään mennä minnekään. Menin siis salavierailulle armeijakaupunkiin. Ensinnäkin meidän piti tavata muualla kuin asemalla, ettei kukaan armeijapomoista näkisi meitä yhdessä. Lisäksi piti tarkkailla jatkuvasti ympäristöä, ettei kukaan sotilaista näkisi meitä. Nyt tiedän, miltä salasuhteissa elävistä tuntuu, kun he yrittävät käydä yhdessä ulkona!

Aigle oli sinänsä kaunis pikkukaupunki viiniviljelmineen ja linnoineen, mutta yllätyn aina yhtä paljon edelleenkin, kun näen ranskaa puhuvia juntteja. Ranskan kieli yhdistyy mun päässä vieläkin urbaaniin elämään, kulturelleihin keskusteluihin ja sivistyneisyyteen. Kun viimein löydettiin ravintola, joka tarjoili ruokaa ruoka-aikojen ulkopuolella, tunne oli kuin Rantasalmen Essolla. Paikalliset ukkelit oli jo hyvissä viineissä, vaikka virka-aika ei ollut päättynytkään. Ehkä viininviljelijänä saa tissutella pitkin päivää.

Don't worry, Swiss army is protecting you.

Kaikista viikon hämmentävistä kokemuksista ykkössijan vei kuitenkin Blindekuh, täysin pimeä, sokeiden tarjoilijoiden pyörittämä ravintola. Etukäteen meitä varoitettiin, että ravintolassa saattaa luulla jonkun varastaneen ruuan lautaselta, sillä pimeässä ei pysty seuraamaan ruuan häviämistä lautaselta. Tyypillistä on kuulemma myös epäillä naapureiden salakuuntelevan puhetta, sillä eihän pimeässä voi tietää kuinka höröllään naapuri pitää korviaan. Kukaan ei kuitenkaan varoittanut, että pimeässä saattaa alkaa ahdistaa. Heti kun pimeään tilaan astuttua, alkoi hieman kuristaa kurkusta. Pimeyteen tottui vain vähän, eikä epämiellyttävä tunne hävinnyt kokonaan missään vaiheessa. Ahdistusta saattoi myös pahentaa täysi avuttomuus, sillä pimeässä oli täysin sokean tarjoilijansa armoilla. Ruoka oli keskinkertaista, mutta syöminen erittäin hankalaa. Tuntui, että haarukkaan ei tarttunut mitään, sillä kaikki ruoka levisi pitkin pöytää, naamaa ja rinnuksia. Myös ajantaju sumeni: ruuan kanssa taistellessa aika kului odotettua nopeammin. Makuun ja hajuun ei voinut keskittyä toivotulla tavalla, sillä ruuan ohjaaminen suuhun vei kaiken huomion. Väillä piti iskeä sormet lasagneen, jotta tietäisi missä vaiheessa annosta ollaan.

Avalanche.

Parasta oli se, että sai irvistellä ja röhnöttää vapautuneesti, sillä eihän kukaan nähnyt, vaikka olisi kaivanut nenää pöydän ääressä. Silmät kiinni syöminen tuntui jotenkin fiksummalta kuin pimeään tuijottaminen. Lisäksi jostain syystä sekä Sasasta että musta tuntui, että meidän pöydän viereen oli parkkeerattu lastenvaunut (ei ollut). Selvittiin kuitenkin puhtain vaattein ja ilman paniikkikohtauksia sokeasyömisestä, saldona vain kaadettu viinilasi ja vesipullo.