Minareeteista Milanoon

Alkuviikko on mennyt Sveitsissä hämmennyksessä ja lievässä shokissa. Sveitsi on ollut vähän ihmeissään minareettikiellon hyväksymisestä, sillä sunnuntain äänestyksessä odotettiin päinvastaista päätöstä. Myös maan hallitus ja parlamentti kehottivat ihmisiä äänestämään esitystä vastaan. Mutta kävikin niin, etteivät ihmiset olleet kehdanneet sanoa oikeaa mielipidettään mielipidekyselyissä, ja vasta äänestyslipukkeessa tunnustettiin todellinen kanta minareetteihin. Bernissä, Zürichissä ja Genevessä ihmiset järjestivät sunnuntaina spontaaneja mielenosoituksia äänestystulosta vastaan, sillä suurin osa kaupunkilaisista olisi tyrmännyt ehdotuksen minareettikiellosta. Esikaupunkilalueilla esityksen kannatus alkoi nousta ja maaseudulla reilusti suurin osa ihmisistä kannatti minareettikieltoa. Ja tietty suurin osa maan muslimeista asuu kaupungeissa ja esikaupunkialueella, eli minareetteja vastustavilla on tuskin mitään tekemistä maan viiden prosentin muslimivähemmistön kanssa.

Kieltohan on sinällään täysin naurettava ja äänestyksen toissijainen tarkoitus, sillä minareettien rakentamisen pystyy estämään helposti kaavoituksella ja järjestyssäännöillä. Tällä hetkellä Sveitsissä on ilmeisesti neljä minareettiä, joista yhdestäkään ei kuulu rukouskutsua, sillä kaiuttimien käyttö oli jo valmiiksi kiellettyä. Lakialoite oli siten lähinnä oikeistopopulistien taktinen veto lietsoa muslimivihaa ja ulkomaalaisfobioita, mikä näkyi selvästi jo kampanjan aikana. Minareetit ohjuksina kuvaavien mainosten (jotka kiellettiin joissakin kaupungeissa rasistisina) lisäksi lakialoitteen tehnyt oikeistolainen Schweizerische Volkspartei liittivät minareetit muun muassa musliminaisten sukupuolielinten silpomiseen ja leimasivat tornit "islamisen vallan symboleiksi". Tasapuolisuuden nimissä on myös mainittava, että myös vasemmistolaisfemnistit kannattivat minareettikieltoa, joten syytä ei voi täysin sysätä oikeiston harteille. Lehdissä onkin spekuloitu, että nämä "epäpyhät allianssit" johtivat lakialoitteen hyväksymiseen, sillä kampanjassa ei ollut perinteistä vastakkainasettelua oikeiston ja vasemmiston välillä.

Any ways, hyvin upposi islamilla pelottelu näköjään perussveitsiläiseen, sillä 57 prosenttia päätti kannattaa aloitetta, joka rikkoo paitsi Sveitsin perustuslakia, myös Euroopan neuvoston sopimusta. Lait nimittäin takaavat uskonnonvapauden ja kieltävät uskontojen sortamisen, mutta tämä uusi minareettipelleily vetää maton alta molemmilta sopimuksilta. Onneksi sveitsiläiset sentään saavat valittaa päätöksestä Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta lehdissä on jo peloteltu moisten toimien "kylvävän pahaa verta maan sisällä".

Vaikka noin periaatteessa kannatankin Sveitsin suoraa demokratiaa, tällaiset äänestykset paljastavat järjestelmän heikkouden. En usko, että vähemmistöjen oikeuksista päättäminen voidaan alistaa enemmistön äänestettäväksi. Valtion on pidettävä huolta myös niistä, joita enemmistö ei välttämättä maassaan hyväksy. Lisäksi on jokseenkin kummallista, että yhdellä kansanäänestyksellä voidaan kumota sekä peruslain että Euroopan neuvoston säännöstöä. Ihan hyvä, että poliitikkojen pitää alistua aika ajoin kuuntelemaan niitä kansan syviä rivejä, mutta toisin kuin yksittäisillä sveitsiläisillä, poliitikoilla on vastuu myös suojella maan vähemmistöjä ja noudattaa kansainvälisiä sopimuksia. Sveitsiläiset poliitikot ovatkin saaneet soitella puhelinlinjat kuumina anteeksipyyntöä ympäri maailmaa, sen verran jyrkästi päätös tuomittiin maailmalla.

Pelottavinta on se, että vastaavanlainen lakialoite saattaisi hyvin mennä Suomessa ja muualla Euroopassa läpi. Suomalaisia nettikeskusteluja seuratessa alkaa välillä jännittää, ettei homma-foorumit yms. ole enää pienen porukan puuhastelua. Sveitsin minareettikielto herätti lähes 500 kommenttia HS.fi:ssä, ja suurin osa kommenteista oli kammottavaa luettavaa (tosin HS.fi:n kommentoijat ovat useammin ääriaatteisin kallellaan kuin väestö keskimäärin). Sveitsin naapurimaassa Itävallassa vastaava kielto menis epäilemättä heittämällä läpi ja Hollannin oikeistopopulisit ovat jo ennättäneet vaatia vastaavaa äänestystä. Välillä tuntuu, että palattaisiin pikkuhiljaa 30-luvun aatemaailmaan, joilloin tiettyjen uskonryhmien syrjiminen johti tunnetusti karmiviin seurauksiin. Nyt kohteena ovat vain maahanmuuttajat ja muslimit.

Samalla kertaa äänestettiin myös aseidenviennin kieltämisestä, mutta tämä ehdotus meni minareettien voin täysin metsään. Sveitsi saa edelleen jatkaa asevientiä, mikä johtuu ehkä työpaikkojen menettämisen pelosta, eikä onneksi ennakkoluuloista ja rasistisesta kampanjoinnista. Ääntenlaskun aikana oli mielenkiintoista seurata tuloksia kantoneittain, sillä äänestystuloksen perusteella pystyi hyvin arvioimaan kantonin luonnetta noin yleisestikin. Koillis-Sveitsin piskuisessa Appenzeller Innerrhodenissa lähes kaikki kannattivat minareettikieltoa ja vastustivat asevientikieltoa, mikä ei sinänsä yllätä, sillä samaisessa kantonissa naiset saivat äänioikeuden vuonna 1990. Geneve sen sijaan oli ainoa kanton, joka tyrmäsi minareettikiellon, mikä todennäköisesti johtuu kantonin rajoittumisesta vain kaupungin ympärille. Myös Geneven kansainvälisyys saattoi tehdä sikäläisistä äänestäjistä muita maanmiehiään suvaitsevaisempia.

Nyt kun olen tuominnut sveitsiläiset suvaitsemattomiksi, voin kertoa omasta ahdasmielisyydestäni. Viime lauantaina, päivä Thomasin työpaikan pikkujoulujen (ensi blogissa lisää toivottavasti kuvien kera) ja kolmen tunnin viinihöyryisen unen jälkeen hyppäsin Milanon-junaan aamuseiskalta saattaamaan turisti-Wane Ryanairin lennolle. Nukahdin heti junan lähdettyä, tai hermoiltuani vähän aikaa takana istuvan pikkupojan äänekkyyttä, ja nukuin sujuvasti rajan yli Italiaan. Vasta rajan tuolla puolen tajusin, että en ollut tietty tajunnut ottaa passia tai muuta virallista henkkaria mukaan. Kaikkihan me ollaan Schengenissä, mutta välillä joku haluaa rajalla aina tsekata mitä tyyppejä maahan virtaa. Heti alkuun voin kertoa, että Italiaan ei sitten kannata mennnä väsyneenä ja hermo kireällä, sillä se maa on pahempi kuin Venäjä! Esim. patonkia ei vaan noin vain osteta vaan eka olisi pitänyt mennä kanssalle 1 jonottamaan ja maksamaan ostokset ja sitten hakea sämpylä toisen jonon kautta. Ihan kuin vanhoissa neuvostoajan kaupoissa Pietarissa. Ja tietty missään ei kerrottu mitään ohjeita ja ensimmäinen reaktio oli huutaa typerälle turistille. Lisäksi Milanossa on aika vähän nähtävää, jos ei tapaa shoppailla Versacea, Cuccia tai jotain vielä kalliimpia merkkejä. Olin suunnitellut jääväni yöksi, mutta passittomuuden ja italialaisten käsittämättömän epäkäytännöllisyyden stressaamana hyppäsin Berniin menevään iltajunaan (lippukassan jono kuin Pietarissa konsanaan), jotta olisin edes jonkin verran skarppina seuraavana päivänä laulamassa kauneimpia joululauluja muiden Bernin suomalaisten kanssa. Pääsin rajan yli vain pienellä sydämentykytyksellä, kun rajavartijat tarkastivat vieruskaverin paperit, mutta jättivät mut rauhaan ilmeisesti mun viattoman suomalaisen naaman ansiosta. Hunnutettuna musliminaisena olisin varmaan ollut uhka maan turvallisuudelle.

Joululauluissa oli aika harmaapäistä porukkaa ja tiputettiin keski-ikää varmaan 20 vuotta ilmestymällä paikalle suomalaisen Jaanan kanssa. Sinänsä tilaisuus oli mukava ja varsin tasokas: pianoa ja välillä myös urkuja soitti Erkki Korhonen, Suomen kansallisoopperan ex-johtaja, joka nykyään kai majailee puoliksi täälläpäin. Juotiin vähän glögiä ja syötiin parit piparit, mutten vielä alkanut bondaamaan muiden suomalaisten kanssa. Ehkä sit ens vuonna.

Lisää joulufiilistä ajattelin kerätä Berliinistä, jonne lennähdän tänään Thomasin kanssa pitkäksi viikonlopuksi. Mukava päästä avomielisempään ympäristöön kaiken tämän minareettisekoilun jälkeen. Ehkä olen itsekin siellä avoimempi kuin Italiassa.

Sveitsiläistä hulinaa

Hyvää vappua kaikille! Sveitsiin muuttamisen ansiosta pääsen nykyään juhlistamaan vappua kaksi kertaa vuodessa. Eka kerta on tuttuun tapaan toukokuun 1. päivänä, mutta kalenterini uutta kakkosvappua juhlitaan joka marraskuun toka vikana maanantaina. Juhlan nimi on Zibelemärit, josta vähän vihjasin jo viime kirjoituksessa.

Vastoin alkuperäisiä suunnitelmia ei noustu aamuneljältä katsomaan konfettisotaa ja berniläisten kännäämistä, vaan liityttiin joukon jatkoksi vasta aamupäivästä. Koko kaupunki oli ihan tukossa, sillä moni berniläinen pitää Zibelemärit-maanantain vapaana ja jalkautuu kaupungille heittämään parisilppua muiden kaupunkilaisten päälle. Aluksi saatiin olla suhteellisen rauhassa, kun käsissä ei ollut omia aseita (pussia täynnä paperisilppua) ja keskityttiinkin sotimisen sijaan Glühwieniin ja valkosipulin haisteluun. (Zibelemärit tarkoittaa vapaasti suomennettuna sipulifestareita). Mutta lopulta kun ostettiin omat konfetit, alkoi taistelu. Pahimpia oli pikkupojat, jotka heitti värikästä paperia armotta kaikkien päälle. Mutta paperisilppua heitteli poikien lisäksi vanhat sedät, naiset ja teinit. Oma koskemattomuus karisi heti, kun otti aseen käteensä. Ilmeisesti niitä vastaan vaan taistellaan, joilla on jotain, millä puolustautua.

Erasmus-kaverit konfettisodassa berniläisen pojan kanssa.

Kaupungilta matka jatkui baariin, jossa oli luvassa saksalaista schlageria laulava bändi. Meno oli vallan riehakasta ja suoraan sanottuna parasta, mitä oon Sveitsissä päässyt koskaan kokemaan. Paikalla oli paljon Thomasin kavereita ja tuttuja, joten kerrankin sai tutustua paikallisiin ihmisiin kertarysäyksellä. Vaihtareiden joukossa ei kauheasti sveitsiläisiä nimittäin pyöri. Schlager oli ihan jees, mutta kaksi settiä saksalaista humppaa oli lopulta enemmän kuin tarpeeksi. Mutta tuskin maltan odottaa ensi vuotta: Zibelemärit tuo berniläisten parhaat puolet esille!

Schlager!

Ainoa juhlaa varjostava asia on ollut Finn-karhun loukkaantuminen. Karhu voi suhteellisen hyvin olosuhteisiin nähden, mutta sveitsiläiset on olleet aika järkyttyneitä tapahtuneesta. Lehdet seuraavat Finnin toipumista päivittäin ja karhujen häkin lähelle on kuulemma tuotu hunajaa ja "parane pian"-kortteja. Kai karhun olo on kohentunut, muttei tiedä feikkaako se vain villieläimelle tyypilliseen tapaan vahvempaa mitä se oikeasti on. Vammat kuulostaa aika pahalta: poliisi joutui ampumaan Finniä rintaan konekoväärillä, jotta se päästäisi häkkiin juosseen miehen otteestaan. Eikä karhua voi leikata tosta vaan, sillä ne ei aina herää narkoosista. Narkoosipistoolia ei voitu käyttää, sillä unilääke vaikuttaa vasta 10 minuutin viiveellä. Siinä ajassa Finn olisi ehtiä repia miehestä irti muutakin kuin toisen käden (jep, katsoin videon hyökkäyksestä, en suosittele kenellekään) No toivotaan parasta, ainakin Finn kuulemma syö jo ja on noussut seisomaan.

"Rakas Finn, rakastamme sinua"

Oon tehokkaasti lintsannut koko viikon, alkuviikko meni Zibelemäritissä ja siitä toipuessa ja tänään olin täällä vierailevan Wanen kanssa vaeltamassa. Laskemaan ei vielä pääse lumipulan takia, mutta haikkauskausikin on vuorilla jo päättynyt sään arvaamattomuuden vuoksi. Mentiin Juralle, joka on eräänlainen tunturijono, mutta maisemat onneksi ovat vuoriset. Ei ollut melkein ketään enää tähän vuoden aikaan haikkailemassa, joten myös eräkahvilat oli suljettu. Lisäksi haikin päättymisasemalta meni busseja kivasta vaan kolmen tunnin välein. Odottamisen sijaan päätettiin liftata ja homma sujui helpommin kuin olisin ikinä uskonut. Eka auto pysäytti, mutta yritettiin liian toiveikkaasti pummia kyytiä liian pitkälle. Myös seuraava auto pysäytti ja vei meidät bussipysäkille. Vaikka oltiin yhä Bernin kantonissa, kieli oli ranska mutta hyvin selvittiin leikkimällä, että puhuttiin ranskaa. Lopulta vaihdettiin kuitenkin englantiin ja kuskina ollut nainen kertoi lukevansa mielellään Arto Paasilinna. Onneksi täällä tunnetaan vaan herran kirjat, ei viimeaikaista sekoilua.

Eka oli pilvistä, mutta sitten päästiin niiden yläpuolelle.

Tällä viikolla on myös selvinnyt, että Sveitsi siirtyy naisvaltaan ensi vuonna. Nationalratin uusi presidentti on 32-vuotias nainen (titteli tuo tyypille Sveitsin vaikutusvaltaisimman aseman) ja myös kaksikamarisen hallinnon toiseen kamariin Ständesratiin valittiin naispresidentti. Lisäksi Bundespresident, eli pressavuorossa oleva ministeri on ensi vuonna nainen. Ei tää paikka enää ehkä olekaan sovinismin viimeinen linnake.

Sveitsiläiset äänestävät parhaillaan myös niistä surullisen kuuluisista minareeteista (ks. aiempi blogi) ja aseidenvientikiellosta. Maan kauppaministeri yritti viikonlopun lehdessä onnettomasti puolustaa aseidenvientiä: "Emme myy aseita armeijoille, joilla on lapsisotilaita. Eivätkä lapset edes osaisi käyttää näin monimutkaisia aseita". Jepjep. Vaalitulosten pitäisi olla selvillä ensi viikosta.

Sveitsiläinen kansanäänestää.

Berniläisten nakkina on päättää myös kaupungin ensi vuoden budjetista. Kotiin tuotiin parikymmensivuinen lehtiä täynnä budjettilaskelmia ja diagrammeja. Arvelisin, että noin 3 prosenttia kaupunkilaisista oikeasti jaksaa lukea sen läpi.

Muuten kyllä kannatan tätä suoraa demokratiaa: kuka tahansa saa tehdä aloitteen kansanäänestyksestä, kunhan saa kerättyä vain tarpeeksi tukijoita aatteellen. Eikä jatkuvat äänestykset tule edes kalliiksi, sillä sveitsiläisten kansallisvelvollisuuksiin kuuluu osallistua ääntenlaskuun vuorollaan. Brilliant!

Finnin ja Finn

Alan pikkuhiljaa uskoa niitä, jotka väittävät kielten oppimisen helpottuvan viiden kielen jälkeen. En nyt väitä, että osaisin viittä kieltä sujuvasta, mutta oon ainakin yrittänyt opetella niin ruotsin, enkun, venäjän kuin saksankin kielioppisäännöt. Nyt kun opiskelen ranskan alkeita, on kaikki paljon loogisempaa. Mun päähän on ilmestynyt sellainen kielioppikehikko, johon uusi kieli pitää vaan upottaa sen sijaan, että taas täytyisi yrittää ymmärtää, miten datiivia käytetään tai mikä ihme on gerundi. Venäjän kanssa taistelin noi säännöt selväksi, mistä on ollut suunnattomasti hyötyä saksan ja nyt ranskan kanssa. Vaikka ruotsin opiskelua kannatankin, samaa kielioppikiirastulta ei joutunut käymään silloin lävitse, koska ruotsi on muihin kieliin verrattuna suhteellisen helppo oppia. Venäjän kielioppi sen sijaan on asia erikseen. Jokainen sääntö pitää tajuat perinpohjin ennen kuin mitään osaa ylipäätään sanoa.

Venäjän kielen opiskelu on kannattavaa siis monella eri tavalla. Suomessa voitaisiin pikkuhiljaa yrittää tarjota venäjää pakkoruotsin sijaan ihan tästäkin syystä: venäjän tuskallisuuden jälkeen kaikki muut kielet tuntuisivat megahelpoilta oppia! (ruotsi ja enkku taas pilaavat meidät muilta kieliltä: helpon kielen jälkeen kaikki muut tuntuu kohtuuttoman vaikeilta).

Kannatan venäjän opiskelua, koska:

a) venäjän jälkeen kaikki kielet on loogisia, helppoja ja ylipäätään puhuttavia

b) venäjän jälkeen oon oppinut elämään ymmärtämättä kaikkea, keskustella voi ilman, että ymmärtää, mitä toinen haluaa sanoa

c) täällä ihmiset on kiitollisia edes huonosta yrityksestä, Venäjällä harvoin sai kiitosta paskasta kielitaidosta

Oon jo alkanut puhua joidenkin Thomasin kavereiden kanssa saksaa, sillä yhden on helpompi mongertaa saksaksi kuin kolmen enkuksi. Ja etenkin parin kaljan jälkeen kieli on lähes sujuvaa, sillä en jaksa oikein välittää säännöistä tai siitä, jos puheeseen sekoittuu silloin tällöin vähän enkkua ja ruotsia. Ja Thomasin kanssa puhutaan jo about 20 prosenttia ajasta saksaa, eli kyllä tää tästä alkaa sujua. Alan uskoa myös niitä, joiden mielestä paikallinen poikaystävä on paras tapa oppia kieliä. Sveitsiläisten mukana tulee kaupan päälle vielä ranska, jos oikein jaksaisi panostaa.

Sveitsiläinen syksy pari viikkoa sitten. Kuva kotikadulta.

Sveitsissä oppii vastustamaan pakkoruotsia myös sen takia, että täällä ymmärtää miten vähän Suomi oikeastaan on kaksikielinen. Tietty porvoissa ja vaasoissa kaupan kassat vetää jommalla kummalla kielellä, mutta harvoin suomea ja ruotsia puhutaan rinnakkain. Yleensä se on joko tai, muttei molempia samassa tilanteessa.

Mun paikallisessa yliopistossa Fribourgissa sen sijaan jokainen keskustelu alkaa yleensä kysymyksellä "deutsch, français?" mutta monessa tilanteessa käytetään kahta kieltä rinnakkain. Esimerkiksi eilisessä spinningissä ohjaaja laski vuorotellen ranskaksi ja saksaksi sekä antoi ohjeet molemmilla kielillä ilman mitään ongelmaa. Ihan loistavaa kielenopetusta! Oon oppinut tähän mennessä jo numerot 1-10 ranskaksi ihan vain jumppaamalla kaksikielisessä seurassa. Ja suurin osa sveitsiläiset puhuu sujuvasti ainakin kahta maan kolmesta pääkielestä (saksa, ranska ja italia). Suomalaisista sen sijaan harva puhuu ruotsia mielellään tai ainakaan tarjoaa sitä vaihtoehtoa ruotsinkielisessä seurassa.

Ruotsin puolesta tosin sanottakoon se, että täällä Euroopassa voi väittää puhuvansa "skandinaavisia kieliä". Ruotsia puhuva osaa nimittäin pääsääntöisesti lukea myös norjaa ja tanskaa, vaikkei puheesta mitään selvää saisikaan. Ainkin oon hyvin pystynyt stalkkeeraamaan norjalaisen vaihtarikaverin Facebook-keskusteluja.

Fribourgissa suurin osa opiskelijoista tekee kaksikielisen tutkinnon, eli puolet opinnoista tehdään saksaksi ja puolet ranskaksi. Samanlaisille kaksoistutkinoille olisi varmasti kysyntää Suomessakin. Nykyään on helpompi suorittaa opintoja enkuksi kuin ruotsiksi, mikä on vähän ristiriidassa nk. kaksikielisyyden kanssa. Ainakin Hankenilla vaaditaan niin kovaa ruotsinkielen taitoa, että se lähentelee jo melkein syrjintää. Jos suomenruotsalaisille on tärkeää kaksikielisyyden säilyminen, ovia voisi avata vähän nykyistä enemmän myös suomea puhuville pyrkijöille, eikä sulkea suomenruotsalaisuutta pienen piirin puuhasteluksi.

Kielisekamelskan lisäksi elämä on muutenkin ollut aika sveitsiläistä. Tiistaina oltiin Thomasin kanssa Valiant-pankin asiakasjuhlissa, jonne pääsi sisään ainoastaan nimillisellä VIP-passilla, joka oli lähetetty kotiin viikkoa aiemmin. Pankki biffasi ruuat ja juomat sekä yleisöä viihdytti bändi, jota voisi ehkä kuvailla saksalaiseksi Yöksi. Keski-ikäinen pankkiyleisö oli ihan haltioissaan ja jammaili musiikin mukana. Mä sen sijaan pakenin baariin ilmaisten tarjoilujen pariin, jossa tarjoilu oli juntimpaa kuin oli odottanut: hodareita ja hampurilaisia. Mutta toisaalta on paikallisuudestaan tunnetun Valiantin jäsen, Credit Suissen tai UBS:n bileissä tarjoilut olis ehkä ollut prameempia.

Finn tai Björk.

Sveitsiläinen elämä jatkuu maanantaina, jolloin Bernissä on virallinen vapaapäivä Zibelemärit- sipulifestareiden vuoksi. Fribourgissa sen sijaan opiskellaan ja työskennellään, koska kaikille kantoneilla pitää tietenkin olla "omat" pyhänsä mielivaltaisiin aikoihin. Ideana on kai mennä kaupungille aamuviideltä katsomaan miekkailua ja heittämään muiden berniläisten päälle konfettia. Iltapäivällä pitää majoittua baariin, jossa soitetaan saksalaista iskelmää, schalegeria - musiikkilaji, jonka kaikki Alpeilla after skissä istuneet varmasti tuntevat. Siellä ollaan yöhön asti ja seuraavana päivänä pitäis vielä selvitä töihin.

Perjantaina mennään Thomasin työpaikan pikkujouluihin Zürichiin, jossa odotan vähän pankin juhlia parempia tarjoiluja. Illan teemana on 20-luku ja kuulemma sen mukaan saa myös pukeutua. Ajattelin turvautua perinteiseen pikkujoulu-univormuun: H&M:ltä ostettuun glitteritoppiin. Vähän jännittää, sillä niiden silmissä oon se, jonka vuoksi Thomas joutui ottamaan palkatonta vapaata viime kesänä. Sveitsissä palkaton vapaa on suhteellisen radikaali pyyntö, sillä ainakin tällä firmalla on linjaus, ettei palkatonta vapaata myönnetä. Suomessa se periaate on yleensö päinvastainen: yleensä lomalle tai sapattivapaalle pääsee halutessaan, sillä työnantajat ymmärtävät sen hyödyttävän pitkällä tähtäimellä. No, ehkä teen peruspikkujoulutempun ja meen avautumaan Thomasin pomolle niiden naurettavista säännöistä ja ylipitkistä työpäivistä. Voi olla ettei kutsua tipu enää ensi vuonna.

Kohuaitaus: rakennuskustannukset tuplaantuivat yli 20 miljoonaan aluperäisestä arviosta. Taas yksi todiste kilpailuttamisen naurettavuudesta: aluksi voi sanoa minkä summan tahansa ja sitten tuplata kustannuset"yllättävien menojen" takia. Sama setti tapahtui myös Olkiluodon kanssa, tähän mennessä hinta noussut jo kevyet 2,5 miljardia.

Täällä on tosin aika hankala virittäytyä joulutunnelmaan, sillä lämpötila on ollut yli 15 asteessa koko viikon ja aurinko paistanut enemmän tai vähemmän joka päivä. Ihan kivaa sinänsä, mutta laskukausi taitaa viivästyä lumipulan vuoksi eikä rinteitä voida tykittää liian korkeiden lämpötilojen vuoksi. Lisäksi Bernin omat karhut tallustelee vielä hereillä, kun lämpötilat ei houkuttele nukkumaan. Eilen Finn-karhu pääsi otsikoihin, kun joku valopää päätti hypätä karhujen aitaukseen keskellä päivää. Totta kai karhu hermostui reviirilleen tunkeutumisesta ja puraisi miestä kai aika pahasti. Finn-karhun lisäksi vastavalmistuneessa aitauksessa asuu kolme muuta karhua, jotka vielä vähän ujostelevat käyttää uutta kotiaan ja pysyttelevät pääosin luolissaan. Yli 20 miljoona frangia maksaneessa aitauksessa on suhteellisen paljon tilaa, puita kiipeilyyn ja uima-allas polskimista varten. Ihmiset pääsee katsomaan karhuja suhteellisen läheltä aidan takaa, mikä mahdollisti aitaukseen loikkaamisen. Aika raadollinen tapaturma , ehkä Bernin pitäisi liimata karhuaitauksen lähellä samanlaisia ilmoituksia, joita näkee kaupungin korkeilla silloilla. "Kun asiat tuntuvat todella vaikeilta" ja perässä puhelinnumero, josta saa apua.

Aika osuva idea kiinnittaa auttavan numeron tiedot suosittuihin itsemurhakohteisiin. Yhden suositun hyppypaikan lähellä asuneet asukkaat kyllästyivät itsemurhiin sen verran pahasti, että nykyään maahan rojahtamisen estää pudotuksen reunalle viritetty turvaverkko. Aika dramaattisia nää sveitsiläiset, kun itsemurhatkin pitää tehdä showtyyliin karhuaitauksessa tai sillalta. Toivottavasti kaveri kuitenkin selviää, samoin kuin Finn, jota jouduttiin ampumaan välikohtauksen laukaisemiseksi.

Muurien murtamista

Nyt, kun en enää asu Venäjällä, oon alkanut bondaamaan venäläisten kanssa paremmin kuin koskaan. Tänään junassa - matkalla sveitsintunnilta Fribourgista takaisin kotikaupunkiin Berniin - tähyilin tavalliseen tapaan vapaata paikkaa tavalliseen tapaan täydestä junasta. Vihdoin silmiin osui yksi ja kysyin niinikään rutiininomaisesti "Ist hier noch frei?" Vastauksena oli yllättäen "пожалуиста", ("ole hyvä" venäjäksi). Refleksinomaisesti kiitin samalla kielellä, mistä kaveri innostui välittömästi. "Puhutko venäjää, miten ihmeessä?" Kerroin asuneeni Pietarissa, minkä jälkeen alkoi kysely ja utelu, ja minkä seurauksena junamatka sujui lopulta harvinaisen leppoisasti keski-ikäisen venäläisen liikemiehen ja bulgarilaisen naisen kanssa venäjäksi höpöttäessä. Kaverit kertoili anekdootteja Vologdasta ja omista opiskeluajoistaan ja taas mieleen hiipui ajatus, että vain venäläiset osaavat olla näin välittömiä tavattuaan tuntemattoman junassa. Muissa liikennevälineissä korostuvat sen sijaan venäläisten ne negatiiviset piirteet (vrt. Pietarin liikenne).

Vielä parempia venäläiskontakteja koin viime viikolla Berliinissä, jonne matkasin osallistuakseni seminaariin "Europe meets Russia: Forum for Young Leaders". Oon jo saanut kuulla about 600 kertaa tosta seminaariin nimestä: tiedän se on naurettva, en ole nuori johtaja jne., mutta pitää myös muistaa, että kyseessä on jenkkien järjestämä seminaari. Niiden kielenkäytössä kaupan kassatkin on sales managereita ja opiskelijat saman tavan mukaan young leadereita. Mutta toisaalta, sen verran pitää nostaa omaa häntää ja sanoa, ettei kuka tahansa saanut osallistua kyseiseen tapahtumaan. Seminaaripaikkaa piti anoa ja lopulta noin kolmannes hakijoista tuli valituksi, yhteensä meitä "Europe meets Russia"-osallistujia oli nelisenkymmentä. And let me tell you, siihen neljänkymmenen porukkaan mahtui jos minkälaista persoonaa.

Kävimme myös Saksan ulkoministeriössä, jossa kerrottiin Nord Streamin olleen "EU:n ja Venäjän välinen päätös". Puolalaiset ja suomalaiset reagoivat aika rajusti tähän väitteeseen.

Oli valkovenäläinen tyttö, joka uskoo täysillä Lukashenkoon muttei ollenkaan demokratiaan. Oli venäläiset siskokset Jekaterinburgista, jotka olivat ilmiselvästi seminaarissa etsimässä young leadereita poikaystävikseen, eikä tulemaan sellaisiksi. Oli Sveitsissä kasvanut venäläistyttö, jolle isä oli ostaunut Lontoon- ja Pariisin-opiskelukämppien lisäksi ilmeisesti myös silikonitissit. Oli saksalainen poika, joka veti sujuvasti puolaa, venäjää ja brittienkkua ja jonka graduaineisto koostuu vaatimattomasti "presidenttien haastatteluista". Oli perusenglantilainen Cambridgen tohtoriopiskelija, joka vietti kaiken (vähäisen) vapaa-ajan kirjastossa. Oli stipendin turvin opiskeleva kirgisialainen tyttö, jonka vanhemmilta on katkaistu sähkö 18 tunniksi päivässä, koska maan diktaattoripressa myi puolet Kirgisian vesivaroista Uzbekistanin diktaattorikollegalleen, joka vei vedet maansa puuvillafarmeille (taas yksi neuvostoajan mielettömyys viedä puuvillateollisuus alueelle, jossa vettä ei ole koskaan ollutkaan). Ja oli yks suomalainen tyttö, joka taas jälleen tajusi, miten vähän tietää yhtään mistään vietettyään aikaa tällaisten tyyppien kanssa.

Ukrainan Berliinin-suurlähettiläs kuumensi tunteita puhujalahjoillaan ja nationalisistisesti värittyneillä väitteillään. "Meillä riittää ottajia, jos EU ei halua meitä, meillä on muitakin vaihtoehtoja". Niinkö tosiaan?

Yllämainittujen persoonien lisäksi joukkoon mahtui myös ihan huippumukavia, fiksuja, mutta tavallisia tyyppejä. Tässä joukossa oli venäläinen Maria, joka parhaillaan työskentelee lakimiehenä, vaikka tiedostaa täysin venäläisen oikeusjärjestelmän heikkoudet. Ihan tosi mukava tyyppi kaikinpuolin ja suoraan sanottuna eka venäläinen kaveri, kenen kanssa bondasin ihan täysillä. Paikalla oli myös mun Facebook-kaveri Andrei. Ei oltu koskaan tavattu aikaisemmin, mutta pidetty yhteyttä verkossa Pietarin Eurooppalaisen yliopiston Alumni-yhdistyksen vuoksi. Ihan huipputyyppi myös, puoliksi kroati ja puoliksi saksalainen ja lisäksi naimisissa siperialaistytön kanssa. Myös Suomessa Venäjä-tutkijana työskentelevä ranskalainen Anaïs teki vaikutuksen: kaveri julistautui 12-vuotiaana kommunistiksi (aate sittemmin laantunut?) ja jaksaa vielä ravata Venäjällä, vaikka sai pahasti turpiinsa 1990-luvulla pietarilaisessa yökerhossa ihan vain sen takia, että on ranskalainen, eli osa Natoa ja koska samanaikaisesti käynnissä oli Naton pommitukset Serbiassa. Eli ajateltavaa kaikille Naton kannattajille: kuinka kivoina naapureina Venäjä meitä pitää, jos Natoon meinataan joskus liittyä, jos jo Serbian pommitukset saivat venäläiset slavofiilit pahoinpitelemään ranskalaisnaisia keskellä yökerhoa? Voi olla, ettei idänkauppa yhtäkkiä vedäkään yhtä hyvin. Mutta kaiken kaikkiaan hämmästyttävintä oli se, että ne tyypit jotka oli lähimpänä omaa aatemaailmaa, oli venäläisiä ja päinvastoin, myös kaikista friikeimmät tuli samasta maasta.

Seminaarikaveri-Simo, puolalaiset sisarukset ja toisen poikaystävä. Vauhtia viikon ainoaan vapaailtaan antoi vodka ja Astra-olut.

Uusien tuttavuuksien lisäksi myös seminaari itsessään tarjosi paljon ajateltavaa, vaikka Venäjä huusi poissaolollaan koko viikon ajan. Ensinnäkin nimi "Europe meets Russia" on jo itsessään paradoksaalinen: eikö muka Venäjä kuulukaan Eurooppaan? Puhujina oli entisiä presidenttejä muun muasta Romaniasta ja Ecuadorista, ex-pääministereitä Puolasta, Bulgariasta, Makedoniasta ja Sloveniasta sekä epämääräinen joukko akateemikkoja ja poliitikkoja Euroopasta ja Yhdysvalloista.

Seminaarin ainoa suomalaispuhuja, Erkki Tuomioja moderoimassa entisten ulkoministerien paneelia aiheesta "Establishing Foreign Policy in an Interdependent World".

Tähtipuhujana oli Segolene Royal, joka aikoinaan kävi pressanvaalikamppailua Sarkozyn kanssa, mutta sittemmin on työnnetty aluepolitiikkaan, pois kansallisesta politiikasta. Karismastaan huolimatta Royal ei tehnyt suurinta vaikutusta, sillä moni muu puhuja oli ennättänyt jo putsata pöydän ennen juhlapuhetta. Vaikuttavin kaveri oli Slovenian ex-pääministeri Janez Jansa, joka piti hienon puheen. Vielä 20 vuotta sitten kaveri istui vankilassa Jugoslavian kommunistihallintoa kritioineiden kirjoitustensa vuoksi. Hämmästyttävää oli myös Slovenian tie itsenäisyyteen ilman pahempaa aseellista konfliktia, mikä puhkesi aika pahasti muualla entisen Jugoslavian alueella.

Brandenburger Torilla juhlahumun jälkeen. Suvi, Ola (Puola), Karina (Venäjä), Andrei (Saksa), Simo (Suomi), Maria (Venäjä) ja Anaïs (Ranska).

Koko viikko oli muutenkin täynnä vastaavia tarinoita kylmän sodan ajalta, mikä sai mut tajuamaan konkreettisesti, miten paljon Eurooppa on oikeasti muuttunut sitten Berliinin muurin murtumisen. Aika kuvaava esimerkki mantereen vapautumisesta oli se, että juhlin muurin murtumisen 20-vuotispäivää Potsdamer Platzilla (kivenheiton päässä Brandenburger Torilta, jossa hillaryt, dmitrit ja angelat juhlivat aitiossa) yhdessä yhden saksalaisen, yhden puolalaisen, yhden ranskalaisen ja yhden venäläisen tyypin kanssa. Vielä 20 vuotta sitten vastaavaan tapaamiseen olisi päässyt vain puolet meistä, eikä silloinkaan Potsdamer Platzille, joka oli tyhjää rajavyöhykettä vielä siihen maailman aikaan.

Symbolinen muurin murtuminen. Dramatiikka dominojen kaatumiseen toi Lech Walesa, joka palikan lisäksi kumosi takana seisseen kameramiehen. Meni videokuva hetkeksi vähän jännän näköiseksi.

Saattaa kuulostaa erittäin pateettiselta, mutta Berliinissä aloin ekaa kertaa löytää vähän omaan euroopplaisuuttani. Suomi on olevinaan niin neutraali, ettei mistään asioista puhuta oikein Euroopan tasolla. Manner-Euroopassa puhutaan enemmän Euroopasta, kun Suomessa keskustelu pörrää oman maan tai Venäjän ympärillä. Seminaarissa tuli hyvin esiin myös EU:n rooli maailmanpolitiikassa. Haluuttiin tai ei, niin EU on täysin marginaalinen tekijä maailmanpolitiikassa verrattuna Kiinaan, tietty USA:han tai jopa Venäjään, mikä johtuu täysin unionista itsestään. Harva johtava poliitikko EU:ssa on kiinnostunut globaalimmasta otteesta unionin politiikkaan. Vai muistaako joku viime eurovaaleista yhtään poliittista keskustelua, jossa olisi pohdittu EU:n roolia unionin rajojen ulkopuolella? Ehkä Lissabonin sopimuksen uudistukset, pian valittavat komission presidentti ja EU:n ulkoministeri, tuovat jonkinlaista linjakkuutta myös EU:n ulkopolitiikkaan. Mut noille palleille valittavien kavereiden on oltava sellaisia, joilla on auktoriteettiä Kiinan Hun ja Putinin edessä. Siihen ei ehkä mikään perus-Lipponen pysty.

Toinen vaikuttava puhuja oli turkkilainen diplomaatti Yasar Yakis, joka äärimmäisen perustelulla esitelmällään ja loistavilla argumenteillaan käänsi varmasti ainakin puolet seminaarin osallistujista Turkin EU-jäsenyyden kannalle. Oon itsekin entistä vahvemmin Turkin jäsenyyden kannattaja, sillä juuri se liike saattaisi avata EU:n toimintaa nykyistä globaalimmaksi. Jos Turkki olisi jäsen, ei islamilaista maailmaa tai esim. Lähi-itää voitaisi sivuuttaa yhtä helposti EU:n ulkopolitiikassa. Tuntuu vähän hassulta hoitaa asioita maiden tai edes EU:n sisällä, kun ilmastonmuutos ja talous jylläävät maailmanlaajuisina, ilman minkäänlaisia rajoja. Joten ehkä sitä politiikkaakin voisi ulottaa niiden rajojen ulkopuolelle.

Monista vierailuista huomasi, että Saksa on hamuamassa vähän nykyistä isompaa asemaa maailmanpolitiikassa. Muurin murtumistakin juhlittiin kuulemma tänä vuonna reilusti isommin kuin 10-vuotisjuhlia, mikä ehkä kertoo jotain kansallisen itsetunnon kohentumisesta. Näkymä Bundestagin katolta.

Parasta seminaarissa oli kuitenkin avoin keskusteluyhteys näiden high rank- puhujien ja meidän opiskelijoiden välillä: parhaat pointit koko seminaarissa tuli yleensä esille vasta Q&A-osiossa, kun "nuoret johtajat" pääsivät haastamaan "vanhoja johtajia". Itse en tietenkään uskaltanut avata suutani kuin pari kertaa, mikä nyt ehkä kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Osittain mykkyys johtui siitä, etten tiennyt miten puhutella ex-pressoja ja -pääministereitä, joista ainakin yhden nimen edessä oli titteli Sir ja jotakuta puhuteltiin Your excellency -tittelillä. Jenkit sen sijaan tykitti kysymyksiä useammin kuin tarpeeksi ja myös yksi afgaaninainen (tyylikkäässä jakkupuvussa ja lyhyessä tukassa, rikkoen myös näin kaikkia mun stereotypioita) ja egyptiläistyttö haastoivat puhujat loistavilla kysymyksillään. Ja yks syy omien kysymysten puuttumiseen oli osittain myös se, että Venäjä puuttui agendalta aika pahasti. Vaikka seminaari myytiin meille Venäjä-täyteisellä ohjelmalla, lopulta meidät tyrkättiin samaan semmaan "USA meets Europe"-tyyppien kanssa. Tarjonta oli tosi mielenkiintoinen, mutta ei ihan sitä mitä ostettiin. Ilmeisesti instituutin jenkkijohtajan mielestä Puola on tarpeeksi lähellä Venäjää, ainakin sen verran se kehotti meitä intoilemaan puolalaispuhujien luennoilla. Muuten seminaarin järjestänyt instituutti, Institute for Cultural Diplomacy, vaikutti aika pätevältä. Koko Young Leaders -ohjelman jujuna ei ole se, että seminaarin jälkeen jäätäis tumput suorina odottamaan seuraavaa siirtoa, vaan se, että tehtäis jokainen jotain kulttuuridiplomatian edistämiseksi kukin omissa yhteisöissämme ja ICD sitten tukisi näitä projekteja. Suomalaisedustuskin (mä ja toinen Alenksanteri-instituutin opiskelija ja se ranskalainen tutkija) ehti jo ideoita jo jotain pieniä projekteja.

Suomalainen hymy ja amerikkalainen hymy. ICD:n tiloissa seminaarin jatkobileissä Cynthian kanssa.

Antoisinta koko viikossa oli kuitenkin muiden opiskelijoiden kanssa keskustelu luentojen välillä ja iltaohjelman aikana. Esim. kirgisialainen tyttö lisäsi mun Keski-Aasia-tietämystä yhden metromatkan aikana about 500 prosenttia. Mielenkiintoinen oli myös väittely sen valkovenäläisen kanssa. Ei ole ihan helppoa vastata kysymykseen "mihin demokratiaa tarvitaan?", kun kaverin mielestä diktatuurissa kaikki sujuu hyvin, kaikki rakastavat Lukashenkoa, eikä "kukaan valkovenäläinen edes haluaisi matkustaa". Näin puhui siis tyttö, joka itse opiskelee Lontoossa ja reissaa ympäri Eurooppaa jatkuvasti. Pitää kuitenkin muistaa kaverin tausta: isä on töissä Lukashenkon hallinnossa ja varaa oli asua yhdessä Berliinin hienoimmista hotelleista, joten ei ihme että diktatuuri vaikuttaa ihan ok-vaihtoehdolta demokratian rinnalla (kaikki länsimaiset opiskelijat asuivat hostelleissa tai kavereillaan). Keskustelun aikana oppi hyvin myös diplomaattisia taitoja. Sen verran on jäänyt mieleen tiedotusopin vaikutustutkimuksesta, että muistin alkuperäisten mielipiteiden yleensä vain vahvistuvan, kun joku tarjoaa tilalle uusia ajatuksia. Pelkää pahoin, etten onnistunut käännyttämään kyseistä tyyppiä demokratian kannalle. Loistava perspekti tulevaisuudelle, kun Valko-Venäjän tuleva eliitti ajattelee jo parikymppisinä tällä tavalla.

Käytiin myös Bundestagissa, Saksan eduskunnassa, jossa meille puhui todella ärsyttävä tyyppi. Otin kaverin kanssa vähän yhteen Venäjä-journalismista, sillä tyypin mukaan "jokaista kriittista juttua kohtaa pitäisi tehdä yksi positiivinen uutinen". Moro. Kuva parlamentin kupolista.

Nyt yritän parhaani mukaan sopeutua Erasmus-diskurssiin, jossa agendalla on lähinnä bileet ja pojat, toisinaan myös televisiosarjat ja matkustaminen. Berliinin jälkeen päässä pyörii lähinnä akateemiset ajatukset ja ahdistava oivallus omien tietojen rajallisuudesta. Mitä enemmän kuuntelee fiksumpiaan, sitä vahvemmin tajuaa, miten kujalla oikeastaan onkaan.

Viikko intellektuellien kanssa Berliinissä ravistelee vaarallista vauhtia sveitsiläistyvän Suvinkin ajattelemaan muun maailman asioita. Samanlaista tietotulvaa voisi suositella esim. ranskalaisille, mun ikäisille nuorille, jotka juhlivat muurin murtumisen 20-vuotispäivää meidän vieressä. Ranskalaisen kaverin kääntämä keskustelu kuvasi hyvin sitä, miten helposti historia unohtuu.

"Kuka on toi mies, joka puhuu nyt?"

"Gorbatshov"

"Kuka se on?"

"Se, joka aloitti perestroikan Neuvostoliitossa"

"Mikä on perestroika?"

Say no more.

Pelkoa ja inhoa eurooppalaisessa junassa

Sveitsi on hyvä maa matkailun ystävälle. Maata reunustaa viitisen muuta valtiota, joihin pääsee kätevästi (mutta kalliisti) junalla. Itse pääsin kokeilemaan eurooppalaista yöjunailua viime viikolla, kun reissasin Prahaan tapaamaan paria Pietari-kaveria. En tiedä, olenko tullut vanhaksi vai onko eurooppalaiset junat venäläisiä pelottavampia, mutta yhtäkkiä kuuden hengen makuuvaunu sekahytissä ei tuntunutkaan enää niin hyvältä idealta. Vastassa oli viisi miestä, jotka näyttivät enemmän tai vähemmän mafiosoilta, tappajilta tai vähintään raiskaajilta. Heti kun astuin vaunuun sisään alkoi arvuuttelu mun kansallisuudesta: ”Ukrainalainen, latvialainen, virolainen?” Kun kerroin, että oon suomalainen ja lisäkymysten jälkeen, että olen toimittaja, alkoi pommitus. Yksi kavereista alkoi syyttää toimittajia talouskriisistä ja Israelin tuhoamisesta. Lisäksi sain kuulla vartin luennon belgialaisista pedofiileistä. Hyttikaverit myös arvioivat mun ulkonäköä keskenään ja sanoivat mun olevan Kate Winsletin näköinen, mikä normaalitilanteessa olisi ollut kiva kohteliaisuus. Nyt se oli vaan pelottavaa. Ahdistusta lisäsi paikka alapetillä, jossa oli ilmatilaa ennen seuraavaa sänkyä about 30 cm. Olin jo itku kurkussa juoksemassa ulos junasta, kunnes joku tajus ehdottaa mulle hytin vaihtoa. Kivan konduktoorin avulla sain vaihdettua naishyttiin, jossa oli vaan 4 sänkyä ja tilaa sänkyjen välissä jopa istumiseen.

Vinona päivänä otettu kuva Prahan vanhasta kaupungista. Pommi vei puolet talosta.

Juna tais olla itävaltalainen, koska reittini kulki Zürichistä Prahaan Itävallan eri kaupunkien kautta. Voin kertoa, että venäläiset junat on about tuhat kertaa eurooppalaisia parempia. Venäläisissä junissa mahtuu aina istumaan sänkyillä, eikä korkeudesta pihistellä niin kuin Itävallan raiteilla. Lisäksi eurooppalainen junakulttuuri on valovuosien päässä venäläisestä. Ihmiset nukkuivat farkut jalassa, kun Venäjällä miehet kohteliaasti poistuvat siksi aikaa kun naiset vaihtavat yöasuihin. Lisäksi kukaan ei puhunut kenellekään, jopa yhdessä matkaavat pysyivät koko juna matkan hiljaa. Kukaan ei tainnut edes kehdata kuorsata. Lisäksi teet ja kahvit tarjoiltiin pahvimukeista, kun Venäjällä tsaikkua tuodaan hienoista lasikupeista. Aloin tosissani kaivata venäläisten mummojen seuraa, vaikka paluumatkalle sainkin menomatkaa normaalimpaa seuraa.

Pietari-kaverit.

Matkakohde oli onneksi parempi kuin matkanteko. Praha oli harvinaisen mukava kaupunki, jossa sain nauttia suomalaisten kavereiden seurasta. Sveitsiläiset ja vaihtarikaverit on kaikki tosi mukavia, mutta ainoastaan suomalaisten kavereiden kanssa pystyy puhumaan kaikista asioista häpeilemättä ja saa käyttää salakieltä, jota kukaan ei ymmärrä (=suomea). Sveitsiläiset tytöt ja vaihtarikaverit haluaa puhua vaan poliittisesti korrekteista aiheista, kun Lauran ja Alinan kanssa pääsi puhumaan oikeista asioista.

Sveitsissä ollaan yleensä kohteliaita ja hillittyjä viimeiseen asti. Mutta tällä viikolla pääsin kokemaan myös sveitsiläistä piilovittuilua, kun saksan tunnilla yks paikallinen pilkkas koko tunnin mun saksan taitoa, yrityksenä ilmeisesti saada mut näyttämään tyhmältä mun vieressä istuneen pojan edessä. Ainakin siihen malliin se keimaili samalla, kun hoki ”Suvi, was willst du sagen? Ich verstehe dich nicht”. Sama tyttö luennoi mua (ja muita) myös siitä, miten "Venäjä ja Suomi taistelee verisesti Karjalasta" ja vertasi Karjalan itsenäistymishaluja Tshetshenian tilanteeseen. Mun tiedot Karjalasta oli kaverin mielestä täysin vääriä ja nyt maailmalla juoksee joukko vaihtariopiskelijoita täysin väärillä tiedoilla. Teki mieli avautua, mutta hymyilin kauniisti takaisin, mutta lähdin luokasta ovet paukkuen tunnin lopussa. Oon muutenkin saanut pieniä raivokohtauksia kielten tunnilla, kun A. En osaa puhua näiden kieliä ja B. Ihmiset on välillä niin kujalla, ettei puheharjoituksista tuu yhtään mitään. Oon tainnut saada jo raivohullun suomalaisen maineen vaihtareiden parissa, kun mun itsehillintä pettää aina silloin tällöin.

Prahassa ei pitänyt edes raivostua kertaakaan, kun kaikki sujui ihan loistavasti. Laura oli hyvänä emäntänä järkännyt meille vähän ohjelmaa, mikä koostui (onneksi) pääosin istuskelusta prahalaisissa baareissa (ks. kuva). Tavattiin Lauran kaikenmaalaisia kavereita ja juotiin halpaa (ja yllättävän laimeaa) paikallista kaljaa. Praha oli sopivan pieni ja siten myös hallittavissa, vaikka käveltiin lähinnä Lauran perässä, joka on asunut Prahassa kaikkiaan vuoden verran. Yllättävää oli, miten paljon tshekin kieltä pystyi ymmärtämään venäjän perusteella. Ei tosin puhetta, joka on tökkivää pehmeään venäjään verrattuna, mutta luettuana, mikä helpotti esim. oikeiden ruokien tilaamista ravintoloissa. Nähtiin Prahan linnassa myös Joe Biden

(tai no, ainakin nähtiin musta limusiini pitkässä poliisisaattueessa ks. kuva), joka oli neuvottelemassa Tshekin pressan kanssa Itä-Euroopan ohjuskilvestä, jonka Obama on tosin ilmeisesti perumassa loppujen lopuksi. Ihailtiin myös David Cernyn (rumaa, mutta kivaa) taidetta. Kaveri on tunnettu muun muassa EU-parlamenttiin väkertämästään Entropa-teoksesta, jossa suomalaiset esitettiin sammuneina juoppona, saksalaiset natseina ja Bulgaria Turkin vessana. Mutta kokonaisuudessaan oli kaiken kaikkiaan huippuloma, joka rentoutti ajatukset hyvin pois esim. gradusta! Kiitti kaverit!

Vauvat kiipeilee prahalaisessa TV-tornissa ála Cerny.

Kotona Sveitsissä elämä on jatkunut perustahdilla. Saksan opiskelu on jäänyt vähän venäjän jalkoihin, sillä jouduin pitämään puolen tunnin suullisen esitelmän viime viikolla. Piti lintsata saksan tunneilta, ettei suusta tulisi ulos vahingossa väärää kieltä. Mun motivaatio oppia saksaa vois olla tosin vähän parempi. Venäjällä opin kuitenkin olemaan ymmärtämättä, joten täälläkin on sujahtanut tällaiseen puoli-ymmärtämisen moodiin. Miksi turhaa osata kaikkea, kun vähemmälläkin selviää? Pitänee päästä eroon tosta ajattelutavasta ja alkaa panostaa saksaan vähän sitä venäjää enemmän.

Oon kuitenkin motivoinut yhdestä yliopiston lajista, joka on tosin Bernin yliopistoliikunnan antia. Mun uuden harrastuksen nimi on Kondi ja parasta urheilua mitä oon elämässäni harrastanut (no ehkä ratsastuksen ohella). Kondissa reilu sata ihmistä kerääntyy isoon urheiluhalliin opettajan ympärille, joka tekee kaikki hassuja liikesarjoja. Liikkeet muistuttaa vähän hyppelyjä ja pomppimista, joita harrastettiin lapsena. Lisäksi juostaan ympäri salia opettajan perässä ja matkitaan kaverin liikkeitä. Setti kestää 1,5 tuntia ja on ehkä rankin laji ikinä, jota oon kokeillut. Miten lapsena jaksoi hyppiä ja pomppia tuntikausia, kun nyt 1,5 tuntia vetää ihan piippuun?

Laura ja Lauran keittö Prahassa. Harvinaisen viihtyisä ja sosiaalinen paikka olla.

Tänään on menossa katsomaan sveitsiläistä koripalloa, mikä on ehkä maailman vähiten kiinnostava laji maailmassa. En oo kuitenkaan nähnyt Erasmus-kavereita niin pitkään aikaan, että ajattelin kompensoida poissaolojani yhteisellä toiminnalla. Jostain syystä en vaan jaksa ravata koko aikaa bileissä 19.vee vaihtareiden kanssa, jotka lähtee maasta jo parin kuukauden päästä. On se kyllä ihan kivaakin, kun ne välillä fanittaa mun elämää. ”Wow, you lived in Russia, that’s so cool!” ”Wow, you have been there, that’s so cool” jne. Lisäksi suomalaisuus itsessään on monelle superkiinnostavaa (jotkut jenkit vähän näyttää siltä, ettei ne tiedä koko maata), mikä on piristävää Pietarin jälkeen, jossa suomalaiset vaihtarit oli peruskauraa paikallisille. Monet paikalliset tulevat juttelemaan tuntien jälkeen ja kyselemään, mitä teen täällä. Ihan hauskaa, sillä vastaavaa kohtelua ei Suomeen tulevat vaihtarit usein saa. Täällä tapaa itse myös mielenkiintoisia tyyppejä. Yliopiston ranskankielisyys houkuttelee afrikkalaisia opiskelijoita entisistä (Ranskan) siirtomaista ja yliopiston katolisuus ja teologinen tiedekunta munkkeja ja nunnia. Yks munkki oli paikalla jopa yhdessä Erasmus-tapaamisessa. En uskaltanut mennä puhumaan, olisin kuitenkin päästänyt vahingossa jonkun hävyttömyyden suustani. Katolisuus näkyy muutenkin kuin munkkien kaapuina: seinällä on jeesuksia ristiinnaulittuna, mikä vähän särähtää suomalaiseen silmään. Sveitsi on muuten onneksi aika leudosti katolinen, ehkä yhtä paljon kuin Suomi on luterilainen. Suurin osa on kirjoilla kirkossa, mutta harva jaksaa vaivautua istumaan jumalanpalveluksiin. Eikä kaupungilla hirveästi katolilaisuus näy, päinvastoin. Aika usein apteekit käyttäää tarjouksessa olevia e-pillereitä sisäänheittotuotteena. Että paperilla uskotaan vahvasti, mutta käytännössä ei. Parempi niin.

Virallisesti sveitsiläinen

Onnitelkaa tuoretta berniläistä! Sain tänä aamuna kauan kaivatun L-luvan, jota ilman olisin ollut laiton siirtolainen. Ulkomaalaispoliisi tyypilliseen tapaansa (ilmeisesti globaali virkamieskulttuuri) muhi mun papereiden kanssa kuukauden ajan, vaikka virallisten sääntöjen rekisteröityminen pitäis tehdä 8 päivän kuluessa maahan saapumisesta. Jos olisin asunut Fribourgissa kaikki olisi sujunut kivuttomasti postitse, mutta koska asun Bernissä ja opiskelen Fribourgissa - jotka sijaitsevat kaiken lisäksi eri kantoneissa - homma meni taas vähän hankalaksi. Mut vihdoin tällä viikolla tuli päätös, jonka mukaan voisin hakea oleskelulupani viranomaisilta. Kuulemani perusteella vastassa olisi tuntien odotus ja tylyä palvelua ainoastaan sveitsinsaksaksi. Turhaa jännitin, sillä jouduin odottamana vuoroani haastavat 7 minuuttia ja puoli tuntia myöhemmin L-lupaläpyskä oli kädessäni.

Vähän myöhemmin samana päivänä sain toisenlaisen kirjeen, joka tosin lisäsi sveitsiläistä oloani vielä enemmän kuin todistus berniläisyydestä: sain kutsun mun pankin järjestämään asiakasiltaan. Tilaisuus on yhdessä Bernin kivoimmista baareista ja ohjelmana on ilmaiset ruuat ja juomat sekä tietty varallisuudesta keskustelua. Pitänee kiittää pankin avokätisyydestä pankkisalaisuuksia ja rikollisten talletuksia, sillä mun tilin kate ei ole vielä oikeuttanut mua edes pankkikorttiin. (ja ehkä kiittää voi myös Thomasin kaveria, joka työskentelee kyseisessä pankissa..).Erasmus-stipendin jälkeen ehkä nousen pankin silmissä varteenotettavammaksi asiakkaaksi kuin nykyisellä 25 frangin talletuksellani.

Tuntuu, että täällä virastoilla ja laitoksilla on muutenkin rahaa enemmän kuin laki sallii. Ekan kuukauden aikana join ja söin yliopiston laskuun useammin kuin kerran. Sama systeemi Suomeen, ei enää seminaarikahveja, vaan kokousviinit!

Vastoin vakaita päätöksiäni viime kirjoituksesta on kulunut jo tovi, mistä syytän Bernissä vierailleita vanhempiana. Sain tuliaiseksi about 3000 sivua suomalaisia lehtiä ja kirkoja sekä kilokaupalla salmiakkia. Niiden alle on ollut hyvä hautautua samalla, kun syksy on salaa hiipinyt lopulta myös Sveitsiin. Reilu viikko sitten rikottiin vielä lokakuun ennätyksiä, kun lämpötila nousi osassa maata yli 30 asteeseen. Nyt ollaan nollassa ja lumiraja kulkee jo 1200 metrissä.

Kolme muskettisoturia matkalla jäätikölle ja riippusillalle.

Onneksi ehdittiin vielä ennen syystalvea käymään "oikealla" vuoristovaelluksella edellisen turistihaikin lisäksi. Tällä kertaa matkaan lähtivät myös Tömmeli ja Märzeli, paikalliset sherbamme, joista tosin toinen haikkailee mieluumin jäätiköillä. Tällä kertaa kohteena oli viiineistään tunnettu Vallis-laakso, joka sijaitsee lähellä Italian rajaa siinä kohdassa, missä Sveitsin mahassa on pieni syvennys. Ihmeellisintä Belalp-Riedelapl-reitissä oli mustavalkoiset vuohet, joista jokainen oli karvalleen puoliksi musta ja puoliksi valkoinen, jäätikkö, jonka vierestä kuljettiin ja hängebrücke, jonka verkkolattiasta näki pudotuksen alla virtaavaan jokeen. Reitti oli kivikkoinen ja vaikeakulkuinen, mutta siitä huolimatta lehmät ja lampaat kulkee kuulemma lähes pysysuoraa seinämää pitkin vuorille ja takaisin kotiin. Me oltiin lehmien veroisia ja selvittiin maalikaljan motivoimina perille viiden tunnin kivikkohaikin jälkeen.

Vuoristopurobaari. Maksa 2 frangia valkoiseen kuppiin, ota olut ja jätä tyhjä pullon muiden seuraksi. Ei ihme että Sveitsi johtaa innovaatiotilastoja.

Illalla oli vuorossa fondueta, mikä onkin oikeastaan yksi suurimmista syistä, miksi ylipäätään käyn vuorilla. Tuntikausien ulkoilmassa reippailun jälkeen harva asia tuntuu yhtä hyvältä kuin puoli kiloa lämmintä juustoa mahanpohjalla. Parin viime viikon aikana olenkin päässyt tutustumaan kahden eri juustomestarin fonduesalaisuuksiin. Eka oli vuorossa Richardin luksus-fondue, joka hupeni noin viidessä minuutissa neljän erittäin nälkäisen

vuoristokiipeilijän suuhun.

Sulatetun juuston sekaa laitetaan vain sipulia, valkosipulia ja mausteita (muskottia ja pippuria) ja ainoa dipattava asia on leipä. Jos oikein hulluteltaan, juustoon saatetaan dipata myös perunoita. Yksi tärkeä fondueaterian ainesosa on valkoviini, jottei juusto jää mahan möykyksi vaan sulaa hiljalleen pois. Lisäviini olisikin ilmeisesti tullut tarpeeseen, kun vuorossa oli finduesetti numero 2. Thomas oli tällä kertaa kokkina ja yleisönä Bernissä vierailleet vanhemmat. Koska Thomas on oppinut suomalaisten ruokatavoista jo jotain, juustoa oli varattu tupla-annos per syöjä. Ei ihme, ettei uni oikein tullut seuraavana yönä, kun olo oli enemmän kuin juustoinen ja koko huoneilma oli sakeana juustohöyryistä. No, ei tarvi syödä fondueta vähään aikaan viimeisen overdosen jälkeen.

Sveitsiläinen vandaali linkkaroi riippusiltaa matalaksi.

Teemaan sopivasti opiskeltiin tällä viikolla fonduen historiaa sveitsin tunnilla ja opettaja (jonka rasvaprosentti on about nolla) varoittikin syömästä fondeuta illalla, sillä "eihän sellaisen aterian jälkeen kukaan voi nukkua hyvin". Toinen sisäpiiripaljastus oli se, ettei fondue olekaan sveitsiläistä! Kuulemma ranskalaiset kehitti ruuan ekana ja legendan mukaan sulatetun juuston idea syntyi paaston aikana. Koska kiinteän ruuan syöminen oli kiellettyä, päätettiin juustosta tehdä sulaa. Yhtä aatteellista kuin nykyajan ramadan, joilloin biletetään enemmän kuin muina vuodenaikoina. Sveitsiin fondue tuli armeijan mukana joskus 1950-luvulla, jolloin miehet alkoivat roudata reseptejä kasarmeilta myös kotikeittiöihin. Ei ihme, että fondueta tekevät pääosin vielä miehet. Mua ei vielä ole edes kelpuutettu leikkaamaan sopivan kokoisia leipäpaloja ("liian pieni, liian iso"). Vähän kuin grillaus Amerikassa: kun on aikaa ja vieraita, miehet seisoo mestareina grillin vieressä, mutta kun lapset huutaa arkena ruokaa, nainenhan sen vielä yleensä tekee. Näin myös Sveitsissä, maassa jossa naiset saivat yleisen äänioikeuden vuonna 1971. Jossain kantonissa vasta vuonna 1990 ja silloinkin korkeimman oikeuden pakottamana. Oon yhä jotenkin shokissa tästä tiedosta.

Vasemmalla taustalla Bundesparlament, etualalla 26 kantonia symboloiva suihkulähde.

Toinen viikon kulttuurikokemus oli vierailu Sveitsin Eduskuntatalossa (Bundesparlament), jossa päästiin istumaan kansanedustajien palleilla ja ihailemaan "yksi kaikkien puolesta ja kaikki yhden puolesta" -muskettisoturimaalauksia. Maan parlamentti kokoontuu vaan neljä kertaa vuodessa kolmeksi viikoksi kerrallaan, joten istuntojen välissä turistit saavat temmeltää vallan keskuksessa. Kaikilla edustajilla on myös "oikea" työ ja harvojen istuntopäivien vuoksi parlamentti on maailman halvimpia: edustuslaitos maksaa sveitsiläisille vain 14 frangia per nassu vuodessa. Sveitsin liittovaltion hallintojärjestelmä on muutenkin aika erikoinen. Eri kantoneista valitaan kustakin edustajat liittopäiville, jotka päättävät asioista yhdessä kansalliskokouksen 200 edustajan kanssa. Pressaa ei ole vaan ministereiden joukosta valitaan joku aina vuodeksi johtamaan maata. Sen takia ne sekoilee Libyan ja Gaddafin kanssa, kun kukaan ei oikein ole vastuussa.

Sveitsiläiset ovat erityisen ylpeitä suorasta demokratiastaan, mikä

mahdollistaa kenen tahansa tekevän lakialoitteita. Pitää vaan kerätä tarpeeksi nimiä (määrä riippuu äänestyksen kattavuudesta) ja kansa päättää ehdotuksesta.

Parhillaan kättä väännetään minareeteista, joita muslimit haluaisivat tuoda sveitsiläisiin kaupunkeihin. Joukko minareettien vastustajia on saanut aikaan äänestyksen ja minareettien kiellosta päätetään ensi kuussa. Kohua on aiheuttanut minareettivastustajien "vaalimainokset", joissa minareetit muistuttavat ohjuksia ja naiset on hunnutettu päästä varpaisiin. Osa maan kantoneista on kieltänytkin mainokset rasistisina. Minareetin vastustajien mainos on kuitenkin muutettu naurettavaksi vastamainoksen avulla. Myös vastamainoksessa oli ohjuksia, mutta hunnutettu nainen oli vaihdettu kansallispukuun puetuksi sveitsiläiseksi ja teksti asekaupan vastaiseksi. Paha syytellä muita, kun ite niitä aseita kauppaa vaikka minne.

Pakarat tulessa

Pikku-Heidin Sveitsi on kuin onkin olemassa! Viimeviikonloppuinen vuoristovaellus oli syväsukellus kliseiden Sveitsiin, sillä kuuden tunnin alamäkihaikkauksen aikana näkyi muun muassa kellokaulaisia lehmiä ja vuohia sekä lampaita pikkukelloineen. Eläimet vaeltelivat aitauksissaan vuoristoa ja ihmisvaeltajien reitti kulki eläinaitausten välitse. Kaikki tapahtui harmonisessa yhteisymmärryksessä, kuten Sveitsin imagoon sopiikin. Lisäksi vuorella näkyi paikallisia perheitä, jotka sumeilematta lähti vuoristoon lapset repussa ja ahkiossa, jossa oli rullat alla. Ja tietty jokaisella yli puolivuotiaalla sveitsiläisellä oli kunnon vaelluskengät jalassa ja keppi kädessä. Vielä kun laaksossa vastassa oli tuohitorvet, niin olo alkoi olla aika disneylandmainen.

Lehmillä on isot kellot ja pässeillä pienet.

Kaikelle tällä sveitsiläisyydelle löytyi onneksi looginen selitys. Oltiin tultu ilmeisesti paikalliseen Lappiin, jossa asiat pyritään pitämään on ”perinteisinä” turistien miellyttämiseksi. Samasta vuoristokylästä lähti nimittäin junayhteys Jungfrauhochin huipulle, joka on korkein (4200m) paikka Euroopassa, jonne pääsee junalla. Me ei liitytty tällä kertaa aasialaisten turistien seuraan, sillä junamatka huipulle ja takas oli kevyesti yli 100 frangia. Nautittiin sen sijaan maisemista, ainakin siihen asti kunnes alamäkihaikki alkoi polttaa lihaksissa. Sasan pohkeet meni lukkotilaan ja mun perselihakset oli tulessa vielä kolme päivää vuoristoretken jälkeen. Harvoin on yhtä paljon kaivannut ylämäkeä kuin loputtomassa ja tuhottaman jyrkässä alamäessä.

New friend from the mountains.

Lisäjännitystä elämään saatiin eilisellä Fribourgin-reissulla, kun Sasa jätti luottavaisesti passin ja reililipun paikallisjunaan. Parin poliisi- ja suurlähetystöreissun jälkeen sekä passi että lippu kuitenkin löytyivät lost and foundista, vaikka lähetystössä ehdittiinkin maalailla kauhukuvia identiteettivarkauksista. Tapahtuman opetus oli jälleen vanha tuttu: turha pelätä pimeitä takseja Pietarissa tai taskuvarkaita Intiassa, kun kuitenkin hävität omaisuutesi sveitsiläisessä junassa. Passiseikkailun lisäksi ruuanpuute aiheutti hampaiden kiristystä Fribourgissa. Alueella todellakin vallitsee täysin ranskalainen ruokakulttuuri: yritä saada ruokaa klo 14 ja 18 välillä, ja tulet pettymään. Lounasaika on ohi, eikä illallista vielä tarjoilla. Yhdessä paikassa tarjoilija kysyi kokilta, jos hän viitsisi paistaa meille crepet väärästä ruoka-ajasta huolimatta, mutta kuulemma kokkia ei kiinnostanut enää työskennellä. Tunnin sompailun jälkeen löydettiin kuitenkin sämpylät, mitkä puolestaan muistuttivat ranskalaistyylisen keittiön hyvistä puolista. Yksinkertaista, mutta tuoretta ja pirun hyvää!

Lopultakin ruokaa!

Sama show ruuanhaun kanssa tapahtui viime viikolla Aiglessa (pieni kaupunki lähellä Montreux’ta), kun kävin moikkaamassa Thomasia armeijassa. Kaikkien sveitsiläismiesten tavoin Thomas joutuu raahautumaan armeijaan nelisen kertaa vuodessa, aina viikoksi kerrallaan. Jos leikkii hullua/on hullu, niin silloin pääsee livahtamaan armeijasta, mutta rangaistuksena joutuu maksamaan kovaa veroa. Vielä muutama vuosi sitten myös vammaisilta perittiin samaa veroa, sillä he eivät voineet palvella isänmaataan armeijassa. Kiva rangaistus vammaisuudesta.

Tällä kertaa Thomasin komennus oli armeijoiden välisen kilpailun yhteydessä, minkä vuoksi Aiglen kaduilla vilisi myös suomalaissotilaita. Oli aika huvittavaa nähdä armeijatyyppejä täysvarustuksessa polkemassa viiniviljelmien keskellä ja leikkimässä sotaa. Toinen vierailun huvittava piirre oli se, etten olisi oikeasti saanut olla siellä. Thomasilla oli kuitenkin vapaapäivä armeijasta (?!), jonka aikana ei tarvinnut tehdä mitään, mutta ei myöskään mennä minnekään. Menin siis salavierailulle armeijakaupunkiin. Ensinnäkin meidän piti tavata muualla kuin asemalla, ettei kukaan armeijapomoista näkisi meitä yhdessä. Lisäksi piti tarkkailla jatkuvasti ympäristöä, ettei kukaan sotilaista näkisi meitä. Nyt tiedän, miltä salasuhteissa elävistä tuntuu, kun he yrittävät käydä yhdessä ulkona!

Aigle oli sinänsä kaunis pikkukaupunki viiniviljelmineen ja linnoineen, mutta yllätyn aina yhtä paljon edelleenkin, kun näen ranskaa puhuvia juntteja. Ranskan kieli yhdistyy mun päässä vieläkin urbaaniin elämään, kulturelleihin keskusteluihin ja sivistyneisyyteen. Kun viimein löydettiin ravintola, joka tarjoili ruokaa ruoka-aikojen ulkopuolella, tunne oli kuin Rantasalmen Essolla. Paikalliset ukkelit oli jo hyvissä viineissä, vaikka virka-aika ei ollut päättynytkään. Ehkä viininviljelijänä saa tissutella pitkin päivää.

Don't worry, Swiss army is protecting you.

Kaikista viikon hämmentävistä kokemuksista ykkössijan vei kuitenkin Blindekuh, täysin pimeä, sokeiden tarjoilijoiden pyörittämä ravintola. Etukäteen meitä varoitettiin, että ravintolassa saattaa luulla jonkun varastaneen ruuan lautaselta, sillä pimeässä ei pysty seuraamaan ruuan häviämistä lautaselta. Tyypillistä on kuulemma myös epäillä naapureiden salakuuntelevan puhetta, sillä eihän pimeässä voi tietää kuinka höröllään naapuri pitää korviaan. Kukaan ei kuitenkaan varoittanut, että pimeässä saattaa alkaa ahdistaa. Heti kun pimeään tilaan astuttua, alkoi hieman kuristaa kurkusta. Pimeyteen tottui vain vähän, eikä epämiellyttävä tunne hävinnyt kokonaan missään vaiheessa. Ahdistusta saattoi myös pahentaa täysi avuttomuus, sillä pimeässä oli täysin sokean tarjoilijansa armoilla. Ruoka oli keskinkertaista, mutta syöminen erittäin hankalaa. Tuntui, että haarukkaan ei tarttunut mitään, sillä kaikki ruoka levisi pitkin pöytää, naamaa ja rinnuksia. Myös ajantaju sumeni: ruuan kanssa taistellessa aika kului odotettua nopeammin. Makuun ja hajuun ei voinut keskittyä toivotulla tavalla, sillä ruuan ohjaaminen suuhun vei kaiken huomion. Väillä piti iskeä sormet lasagneen, jotta tietäisi missä vaiheessa annosta ollaan.

Avalanche.

Parasta oli se, että sai irvistellä ja röhnöttää vapautuneesti, sillä eihän kukaan nähnyt, vaikka olisi kaivanut nenää pöydän ääressä. Silmät kiinni syöminen tuntui jotenkin fiksummalta kuin pimeään tuijottaminen. Lisäksi jostain syystä sekä Sasasta että musta tuntui, että meidän pöydän viereen oli parkkeerattu lastenvaunut (ei ollut). Selvittiin kuitenkin puhtain vaattein ja ilman paniikkikohtauksia sokeasyömisestä, saldona vain kaadettu viinilasi ja vesipullo.

Erasmus-totuuksia

Ulkomailla asuessa muistaa jälleen, miten totta stereotypiat on. Amerikkalaisista ei saa otettua huonoa kuvaa, sillä niiden naamoilla on kuvasta toiseen sama täydellinen jenkkihymy. Ranskalaiset puhuvat englantia vahvalla korostuksella - jos ollenkaan - ja ovat luonnostaan täydellisen kauniita ja tyylikkäitä ilman minkäänlaista panostusta. Saksalaiset hämmästyttävät kitsastelullaan ("lomakko unohtui kotiin") ja suomalaistytöt (tyttö) juovat eniten kaljaa.

Yhdistä kansalaisuus ja kasvot. Erasmus Elvis-baarissa.

Mut on täällä uusiakin asioita opittu. Mulle oli täysin uusi tieto, että Luxemburgissa puhutaan myös luxemburgia eikä pelkkää ranskaa ja saksaa. Lisäksi bulgrialainen tyttö opetti, miten "kaikki venäläiset tytöt on pahoja ja lisäksi pääosin lesboja". Amerikkalainen poika kertoi puolestaan, että "seksi ja tanssiminen ovat taitoja, jotka jokaisella on syntyessään". (Teki mieli vastata, ettei sulla ton kommentin perusteella taida olla kokemusta kummastakaan). Toinen jenkkipoika taas kertoi tanssivansa niin hyvin, että "säännönmukaisesti koko baari seuraa häntä aina tanssilattialle". Yllättävin tuttavuus oli kuitenkin arkkitehtiopiskelija, jonka kanssa pääsin puhumaan baarissa venäjää. Kaveri on puoliksi ukrainalainen ja puoliksi mauritiuslainen ja opiskelee kaiken lisäksi ranskaksi Belgiassa. Perussekoitus kaikkia maita, kieliä ja kulttuureja.

Mun eka vaihtarikaveri, Myriam aus Deutschland.

Raivostuttavaa, miten moni täällä puhuu kaikkia Euroopan pääkieliä. Moni vaihtari opiskelee Belgiassa, minkä vuoksi sekä ranska että saksa sujuu heiltä ongelmitta. Toinen iso ryhmä on natiiveja ranskan ja saksan puhujia, joiden pitää opetella vaan toinen tämän maan kielistä. Oon ennen pitänyt itseäni suhteellisen kielitaitoisena, mutta täällä on ihan kielivammainen. Hyvä selittää, että kyllä mä osaan englannin lisäksi myös ruotsia, suomea ja venäjääkin, kun ei mitään niistä kielistä täällä kuule. Vasta nyt ymmärtää, miten ranskaa ja saksaa tosiaankin puhutaan ympäri Eurooppaa, Suomessa näiden kielten merkitystä en tajunnut alkuunkaan.

Oonkin yrittänyt ujuttaa saksaa yhä enemmän mun vaihtarienglannin joukkoon ja vastailla kaupassa ranskaksi, jotten olisi niin pihalla tästä eurooppalaisuudesta.

Norja, Luxemburg ja Saksa.

Mun ulkopuolisuuden tunnetta helpotti hieman Venäjän presidentin valtiovierailu Bernissä. Vaikkei Medvedev yleisölle viitsinyt näyttäytyä, tuntui melkein, kuin kaveri olisi tullut kylään. Onneksi Meddu toi tuliaiseksi kaksi venäläistä karhunpentua Bernin karhutarhaan, joka sijaitsee noin 50 metrin päässä meidän kotoa. Aina kun tulee ikävä Venäjää, pitää vaan käväistä Mishan ja Mashan luona ja muistella Pietarin kaduilla ja silloilla kahleissa päivystäviä karhunpentuja. Virallisen tiedon mukaan Misha ja Masha ovat orpoja, mutta epäilen vahvasti että presidentin joukoilla saattoi olla jotain tekemistä karhunpentujen orpouttamisen kanssa. Hämmästyttävää suomalaisesta näkökulmasta oli se, että Medvedev oli Venäjän ensimmäinen päämies, joka on tehnyt valtiovierailun Sveitsiin. Muut ovat vaan tallentaneet rahojaan tänne.

Kaiken kielikursseilun ohella olen yrittänyt päästä mukaan sveitsiläisten sielunelämään lukemalla ahkerasti paikallisia lehtiä. Perinteisen ja parasmaineisin päivälehti Neue Züricher Zeitung uudisti ulkoasuaan tällä viikolla ensi kertaa. Kaikki muutkin lehdet ihmettelivät tätä "radikaalia" muutosta. Itse en huomannut mitään eroa: saksankielisille laatulehdille tyypilliseen tapaan kuvia ei juuri ole ja taviksia saa tosissaan etsiä äijägallerian joukosta. Mut kaikesta raskaasta perinteikkyydestään huolimatta NZZ on varsin laadukas lehti, sillä sveitsiläismedioilla on yhä varaa pitää yllä laajaa kirjeenvaihtajaverkostoa. Juttuja on niin Kirgisiasta kuin Meksikostakin ja kaikki tehty omien toimittajien voimin uutistoimistojen sijaan. Pitänee jatkaa ahkeria sveitsinopintoja tulevaisuuden töiden varalta (tänään opin jo, että saksan jemand on sveitsiksi öpper. Aika likeiset kielet siis kyseessä). Meille tulee kotiin Der Bund, berniläinen lehti, joka pahoista talousvaikeuksista huolimatta tuottaa kelpo journalismia. Tykkään jollain tavalla enemmän paikallisesta tosikkojournalismista kuin hesarimaisesta mukahauskuudesta ja mukalukijaläheisyydestä. Jos joku toimittaja rantautuu kadulle tai kokeilee jotain uutta jännää vempelettä (tällä viikolla liitovarjo) lähinnä hauskuuttakseen itseään, miten se on muka mua lähempänä kuin uutiset vaikkapa Kiinasta, jotka sentään kiinnostavat mua. Kyllä kiinnostavaa ja lukijaläheistä journalismia voi sveitsiläisen esimerkin mukaan tehdä ilman typeriä kepeitä reppareita.

Fribourgin historiaa oppimassa. Edessä eurooppalaisia ja taustalla Rathaus vuodelta keppi ja miekka.

Journalististen tottumusten lisäksi oon huomannut sveitsiläistymistä muissakin asioissa. Jääkaapissa on nykyään noin neljää eri juustoa, joista yhtäkään ei voisi leikata juustohöylällä, ja moikkailen sujuvasta jumpasta lähtiessä muita tyttöjä "Ade zämä (heippa kaikille)" -tervehdyksellä. Kaiken lisäksi tervehdin uusia kavereita kolmella poskisuukolla, joita vielä viime keväänä vierastin. Nyt tapa tuntuu jo aika mukavalta ja lähes luonnolliselta. Onneksi Sasa tulee ylihuomenna opettamaan mulle taas vähän suomalaisuutta!