Pakarat tulessa

Pikku-Heidin Sveitsi on kuin onkin olemassa! Viimeviikonloppuinen vuoristovaellus oli syväsukellus kliseiden Sveitsiin, sillä kuuden tunnin alamäkihaikkauksen aikana näkyi muun muassa kellokaulaisia lehmiä ja vuohia sekä lampaita pikkukelloineen. Eläimet vaeltelivat aitauksissaan vuoristoa ja ihmisvaeltajien reitti kulki eläinaitausten välitse. Kaikki tapahtui harmonisessa yhteisymmärryksessä, kuten Sveitsin imagoon sopiikin. Lisäksi vuorella näkyi paikallisia perheitä, jotka sumeilematta lähti vuoristoon lapset repussa ja ahkiossa, jossa oli rullat alla. Ja tietty jokaisella yli puolivuotiaalla sveitsiläisellä oli kunnon vaelluskengät jalassa ja keppi kädessä. Vielä kun laaksossa vastassa oli tuohitorvet, niin olo alkoi olla aika disneylandmainen.

Lehmillä on isot kellot ja pässeillä pienet.

Kaikelle tällä sveitsiläisyydelle löytyi onneksi looginen selitys. Oltiin tultu ilmeisesti paikalliseen Lappiin, jossa asiat pyritään pitämään on ”perinteisinä” turistien miellyttämiseksi. Samasta vuoristokylästä lähti nimittäin junayhteys Jungfrauhochin huipulle, joka on korkein (4200m) paikka Euroopassa, jonne pääsee junalla. Me ei liitytty tällä kertaa aasialaisten turistien seuraan, sillä junamatka huipulle ja takas oli kevyesti yli 100 frangia. Nautittiin sen sijaan maisemista, ainakin siihen asti kunnes alamäkihaikki alkoi polttaa lihaksissa. Sasan pohkeet meni lukkotilaan ja mun perselihakset oli tulessa vielä kolme päivää vuoristoretken jälkeen. Harvoin on yhtä paljon kaivannut ylämäkeä kuin loputtomassa ja tuhottaman jyrkässä alamäessä.

New friend from the mountains.

Lisäjännitystä elämään saatiin eilisellä Fribourgin-reissulla, kun Sasa jätti luottavaisesti passin ja reililipun paikallisjunaan. Parin poliisi- ja suurlähetystöreissun jälkeen sekä passi että lippu kuitenkin löytyivät lost and foundista, vaikka lähetystössä ehdittiinkin maalailla kauhukuvia identiteettivarkauksista. Tapahtuman opetus oli jälleen vanha tuttu: turha pelätä pimeitä takseja Pietarissa tai taskuvarkaita Intiassa, kun kuitenkin hävität omaisuutesi sveitsiläisessä junassa. Passiseikkailun lisäksi ruuanpuute aiheutti hampaiden kiristystä Fribourgissa. Alueella todellakin vallitsee täysin ranskalainen ruokakulttuuri: yritä saada ruokaa klo 14 ja 18 välillä, ja tulet pettymään. Lounasaika on ohi, eikä illallista vielä tarjoilla. Yhdessä paikassa tarjoilija kysyi kokilta, jos hän viitsisi paistaa meille crepet väärästä ruoka-ajasta huolimatta, mutta kuulemma kokkia ei kiinnostanut enää työskennellä. Tunnin sompailun jälkeen löydettiin kuitenkin sämpylät, mitkä puolestaan muistuttivat ranskalaistyylisen keittiön hyvistä puolista. Yksinkertaista, mutta tuoretta ja pirun hyvää!

Lopultakin ruokaa!

Sama show ruuanhaun kanssa tapahtui viime viikolla Aiglessa (pieni kaupunki lähellä Montreux’ta), kun kävin moikkaamassa Thomasia armeijassa. Kaikkien sveitsiläismiesten tavoin Thomas joutuu raahautumaan armeijaan nelisen kertaa vuodessa, aina viikoksi kerrallaan. Jos leikkii hullua/on hullu, niin silloin pääsee livahtamaan armeijasta, mutta rangaistuksena joutuu maksamaan kovaa veroa. Vielä muutama vuosi sitten myös vammaisilta perittiin samaa veroa, sillä he eivät voineet palvella isänmaataan armeijassa. Kiva rangaistus vammaisuudesta.

Tällä kertaa Thomasin komennus oli armeijoiden välisen kilpailun yhteydessä, minkä vuoksi Aiglen kaduilla vilisi myös suomalaissotilaita. Oli aika huvittavaa nähdä armeijatyyppejä täysvarustuksessa polkemassa viiniviljelmien keskellä ja leikkimässä sotaa. Toinen vierailun huvittava piirre oli se, etten olisi oikeasti saanut olla siellä. Thomasilla oli kuitenkin vapaapäivä armeijasta (?!), jonka aikana ei tarvinnut tehdä mitään, mutta ei myöskään mennä minnekään. Menin siis salavierailulle armeijakaupunkiin. Ensinnäkin meidän piti tavata muualla kuin asemalla, ettei kukaan armeijapomoista näkisi meitä yhdessä. Lisäksi piti tarkkailla jatkuvasti ympäristöä, ettei kukaan sotilaista näkisi meitä. Nyt tiedän, miltä salasuhteissa elävistä tuntuu, kun he yrittävät käydä yhdessä ulkona!

Aigle oli sinänsä kaunis pikkukaupunki viiniviljelmineen ja linnoineen, mutta yllätyn aina yhtä paljon edelleenkin, kun näen ranskaa puhuvia juntteja. Ranskan kieli yhdistyy mun päässä vieläkin urbaaniin elämään, kulturelleihin keskusteluihin ja sivistyneisyyteen. Kun viimein löydettiin ravintola, joka tarjoili ruokaa ruoka-aikojen ulkopuolella, tunne oli kuin Rantasalmen Essolla. Paikalliset ukkelit oli jo hyvissä viineissä, vaikka virka-aika ei ollut päättynytkään. Ehkä viininviljelijänä saa tissutella pitkin päivää.

Don't worry, Swiss army is protecting you.

Kaikista viikon hämmentävistä kokemuksista ykkössijan vei kuitenkin Blindekuh, täysin pimeä, sokeiden tarjoilijoiden pyörittämä ravintola. Etukäteen meitä varoitettiin, että ravintolassa saattaa luulla jonkun varastaneen ruuan lautaselta, sillä pimeässä ei pysty seuraamaan ruuan häviämistä lautaselta. Tyypillistä on kuulemma myös epäillä naapureiden salakuuntelevan puhetta, sillä eihän pimeässä voi tietää kuinka höröllään naapuri pitää korviaan. Kukaan ei kuitenkaan varoittanut, että pimeässä saattaa alkaa ahdistaa. Heti kun pimeään tilaan astuttua, alkoi hieman kuristaa kurkusta. Pimeyteen tottui vain vähän, eikä epämiellyttävä tunne hävinnyt kokonaan missään vaiheessa. Ahdistusta saattoi myös pahentaa täysi avuttomuus, sillä pimeässä oli täysin sokean tarjoilijansa armoilla. Ruoka oli keskinkertaista, mutta syöminen erittäin hankalaa. Tuntui, että haarukkaan ei tarttunut mitään, sillä kaikki ruoka levisi pitkin pöytää, naamaa ja rinnuksia. Myös ajantaju sumeni: ruuan kanssa taistellessa aika kului odotettua nopeammin. Makuun ja hajuun ei voinut keskittyä toivotulla tavalla, sillä ruuan ohjaaminen suuhun vei kaiken huomion. Väillä piti iskeä sormet lasagneen, jotta tietäisi missä vaiheessa annosta ollaan.

Avalanche.

Parasta oli se, että sai irvistellä ja röhnöttää vapautuneesti, sillä eihän kukaan nähnyt, vaikka olisi kaivanut nenää pöydän ääressä. Silmät kiinni syöminen tuntui jotenkin fiksummalta kuin pimeään tuijottaminen. Lisäksi jostain syystä sekä Sasasta että musta tuntui, että meidän pöydän viereen oli parkkeerattu lastenvaunut (ei ollut). Selvittiin kuitenkin puhtain vaattein ja ilman paniikkikohtauksia sokeasyömisestä, saldona vain kaadettu viinilasi ja vesipullo.

Erasmus-totuuksia

Ulkomailla asuessa muistaa jälleen, miten totta stereotypiat on. Amerikkalaisista ei saa otettua huonoa kuvaa, sillä niiden naamoilla on kuvasta toiseen sama täydellinen jenkkihymy. Ranskalaiset puhuvat englantia vahvalla korostuksella - jos ollenkaan - ja ovat luonnostaan täydellisen kauniita ja tyylikkäitä ilman minkäänlaista panostusta. Saksalaiset hämmästyttävät kitsastelullaan ("lomakko unohtui kotiin") ja suomalaistytöt (tyttö) juovat eniten kaljaa.

Yhdistä kansalaisuus ja kasvot. Erasmus Elvis-baarissa.

Mut on täällä uusiakin asioita opittu. Mulle oli täysin uusi tieto, että Luxemburgissa puhutaan myös luxemburgia eikä pelkkää ranskaa ja saksaa. Lisäksi bulgrialainen tyttö opetti, miten "kaikki venäläiset tytöt on pahoja ja lisäksi pääosin lesboja". Amerikkalainen poika kertoi puolestaan, että "seksi ja tanssiminen ovat taitoja, jotka jokaisella on syntyessään". (Teki mieli vastata, ettei sulla ton kommentin perusteella taida olla kokemusta kummastakaan). Toinen jenkkipoika taas kertoi tanssivansa niin hyvin, että "säännönmukaisesti koko baari seuraa häntä aina tanssilattialle". Yllättävin tuttavuus oli kuitenkin arkkitehtiopiskelija, jonka kanssa pääsin puhumaan baarissa venäjää. Kaveri on puoliksi ukrainalainen ja puoliksi mauritiuslainen ja opiskelee kaiken lisäksi ranskaksi Belgiassa. Perussekoitus kaikkia maita, kieliä ja kulttuureja.

Mun eka vaihtarikaveri, Myriam aus Deutschland.

Raivostuttavaa, miten moni täällä puhuu kaikkia Euroopan pääkieliä. Moni vaihtari opiskelee Belgiassa, minkä vuoksi sekä ranska että saksa sujuu heiltä ongelmitta. Toinen iso ryhmä on natiiveja ranskan ja saksan puhujia, joiden pitää opetella vaan toinen tämän maan kielistä. Oon ennen pitänyt itseäni suhteellisen kielitaitoisena, mutta täällä on ihan kielivammainen. Hyvä selittää, että kyllä mä osaan englannin lisäksi myös ruotsia, suomea ja venäjääkin, kun ei mitään niistä kielistä täällä kuule. Vasta nyt ymmärtää, miten ranskaa ja saksaa tosiaankin puhutaan ympäri Eurooppaa, Suomessa näiden kielten merkitystä en tajunnut alkuunkaan.

Oonkin yrittänyt ujuttaa saksaa yhä enemmän mun vaihtarienglannin joukkoon ja vastailla kaupassa ranskaksi, jotten olisi niin pihalla tästä eurooppalaisuudesta.

Norja, Luxemburg ja Saksa.

Mun ulkopuolisuuden tunnetta helpotti hieman Venäjän presidentin valtiovierailu Bernissä. Vaikkei Medvedev yleisölle viitsinyt näyttäytyä, tuntui melkein, kuin kaveri olisi tullut kylään. Onneksi Meddu toi tuliaiseksi kaksi venäläistä karhunpentua Bernin karhutarhaan, joka sijaitsee noin 50 metrin päässä meidän kotoa. Aina kun tulee ikävä Venäjää, pitää vaan käväistä Mishan ja Mashan luona ja muistella Pietarin kaduilla ja silloilla kahleissa päivystäviä karhunpentuja. Virallisen tiedon mukaan Misha ja Masha ovat orpoja, mutta epäilen vahvasti että presidentin joukoilla saattoi olla jotain tekemistä karhunpentujen orpouttamisen kanssa. Hämmästyttävää suomalaisesta näkökulmasta oli se, että Medvedev oli Venäjän ensimmäinen päämies, joka on tehnyt valtiovierailun Sveitsiin. Muut ovat vaan tallentaneet rahojaan tänne.

Kaiken kielikursseilun ohella olen yrittänyt päästä mukaan sveitsiläisten sielunelämään lukemalla ahkerasti paikallisia lehtiä. Perinteisen ja parasmaineisin päivälehti Neue Züricher Zeitung uudisti ulkoasuaan tällä viikolla ensi kertaa. Kaikki muutkin lehdet ihmettelivät tätä "radikaalia" muutosta. Itse en huomannut mitään eroa: saksankielisille laatulehdille tyypilliseen tapaan kuvia ei juuri ole ja taviksia saa tosissaan etsiä äijägallerian joukosta. Mut kaikesta raskaasta perinteikkyydestään huolimatta NZZ on varsin laadukas lehti, sillä sveitsiläismedioilla on yhä varaa pitää yllä laajaa kirjeenvaihtajaverkostoa. Juttuja on niin Kirgisiasta kuin Meksikostakin ja kaikki tehty omien toimittajien voimin uutistoimistojen sijaan. Pitänee jatkaa ahkeria sveitsinopintoja tulevaisuuden töiden varalta (tänään opin jo, että saksan jemand on sveitsiksi öpper. Aika likeiset kielet siis kyseessä). Meille tulee kotiin Der Bund, berniläinen lehti, joka pahoista talousvaikeuksista huolimatta tuottaa kelpo journalismia. Tykkään jollain tavalla enemmän paikallisesta tosikkojournalismista kuin hesarimaisesta mukahauskuudesta ja mukalukijaläheisyydestä. Jos joku toimittaja rantautuu kadulle tai kokeilee jotain uutta jännää vempelettä (tällä viikolla liitovarjo) lähinnä hauskuuttakseen itseään, miten se on muka mua lähempänä kuin uutiset vaikkapa Kiinasta, jotka sentään kiinnostavat mua. Kyllä kiinnostavaa ja lukijaläheistä journalismia voi sveitsiläisen esimerkin mukaan tehdä ilman typeriä kepeitä reppareita.

Fribourgin historiaa oppimassa. Edessä eurooppalaisia ja taustalla Rathaus vuodelta keppi ja miekka.

Journalististen tottumusten lisäksi oon huomannut sveitsiläistymistä muissakin asioissa. Jääkaapissa on nykyään noin neljää eri juustoa, joista yhtäkään ei voisi leikata juustohöylällä, ja moikkailen sujuvasta jumpasta lähtiessä muita tyttöjä "Ade zämä (heippa kaikille)" -tervehdyksellä. Kaiken lisäksi tervehdin uusia kavereita kolmella poskisuukolla, joita vielä viime keväänä vierastin. Nyt tapa tuntuu jo aika mukavalta ja lähes luonnolliselta. Onneksi Sasa tulee ylihuomenna opettamaan mulle taas vähän suomalaisuutta!

Monikielisyys onkin yksikielisyyttä

Nyt tajuan viimein mitä on kaksikielisyys. Se ei ole pakkoruotsia tai sitä, että Hanken ja Kauppis on vierekkäin ilman juuri minkäänlaista yhteistyötä. Kaksikielisyys on sitä, että asuu saksankielisessä Bernissä ja matkustaa päivittäin 20 min täysin ranskankieliseen Fribourgiin opiskelemaan saksaa sveitsiläisten kanssa, jotka osaa yhtä hyvin saksaa kuin kaksi vuotta yläasteella saksaa lukenut suomalainen.

Fribourg=Freiburg.Sveitsin kieliraja kulkee ilmeisesti just Bernin ja Fribourgin välillä. Fribourgin yliopistossa suurin osa opiskelijoista on saksankielisiä, mutta itse kaupungilla ei saa edes sämpylää ostettua muulla kuin ranskan kielellä. Lisäksi yliopiston ruokalassa lista on ainoastaan ranskaksi ja syömäkulttuuri muutenkin Ranskasta: jälkiruoka kuuluu hintaan ja aikaa lounaalle on varattu 2 tuntia. Hinta sen sijaan on sveitsiläisittäin halpa (5 euroa) mutta suomalaiseen opiskelijaruokaan tottuneelle kallis. Lisäksi en oo uskaltautunut salaattibuffettin ulkopuolelle, sillä en (vielä) ymmärrä, mitkä ruuasta on lihattomia.

Kaikesta tästä monikielisyydestä, joka itse asiassa on yksikielisyyttä paikasta riippuen (Bernissä pärjää vaan saksalla ja Fribourgissa vaan ranskalla), pelästyneenä oon täyttynyt mun lukujärjestyksen lähes pelkillä kielikursseilla. Tänään oli eka tunti sveitsinsaksaa, mikä oli aivan loistava kokemus. Opettaja on superhauska ja energinen, vaikka kaverilla oli ikää selvästi yli 50 vuotta. Energisyys johtunee vuorikiipeilyharrastuksena (harrastuksen päättelin erittäin timmistä olemuksesta). Kaikki muut ryhmäläiset puhuu lähes täydellistä saksaa, mutteivät kuulemma ymmärrä sveitsinsaksaa. Ryhmässä oli ulkkareiden lisäksi sveitsiläisiä, jotka ei ymmärrä naapuripitäjiensä kieliä! Hämmennystä aiheutti se, että ymmärrän paikoin paremmin sveitsiä kuin saksaa, sillä viimeisinä parina vuotena oon oppinu sveitsiä aika paljon vaan kuuntelemalla. Hyvä yrittää selittää opettajalle, että ymmärtää, vaikkei osais sveitsiä "oikealle" saksalle kääntääkään.

Keltaisissa varjoissa mainostetaan paikallista Cardinale-olutta, jota pannaan keskellä kaupunkia.

Lisäksi nöyrryin vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ja ilmottaudun ranskan alkeiskurssille. Ja tietty, ranskan opiskelu on sittenkin kivaa, vaikka oon aina salaa vihannut Ranskaa ja ranskan kieltä. Ranskan ja sveitsin lisäksi opiskelen hochdeutschia kahdella eri kurssilla. Jostain syystä mut on heitetty korkeimpiin tasoryhmiin, mut ainaskin oppii, kun on parempiensa seurassa. Kielipään ylikuumentamiseksi otin myös slavistiikan laitokselta venäjän kurssin, jossa puhutaan onneksi vaan venäjää eikä esim. opeteta venäjää ranskaksi tai saksaksi. Slavistiikan laitos on täällä jaettu Bernin ja Fribourgin kesken, joten osa kursseista pidetään Bernissä. Yliopistoilla on muutenkin sopimus, että opiskelijat saavat valita kursseja eri yliopistoista ilman mitään ylimääräisiä hakuprosesseja tai maksuja. Ikävä kyllä en onnistunut löytämään hyviä kursseja Bernistä (vai miltä kuulostaa muinaisslaavilla kirjoitetun raamatun kääntäminen?), mutta ehkä keväällä keskitän opinnot Berniin Fribourgin sijaan.

Parasta on sveitsiläisten yliopistojen liikuntatarjonta: yliopistoliikuntaan saa osallistua missä kaupungissa haluaa täysin ilmaiseksi ja tarjolla on kaikkea perusjumpista ja pallopeleistä miekkailuun, kiipeilyyn ja golfiin. Kävin jo testaamassa paikallista circuit trainingiä, jota ohjasi alakouluopettajamainen vanha herra. Ohjaus oli niin perinpohjaista, että tunsi olevansa takaisin koulun liikuntatunnilla. Lisäksi liikuttiin pisteeltä toiselle pareittain, mikä edellytti jatkuvaa saksankielistä keskustelua. And let me tell you, hengästyminen ja saksaksi puhuminen samanaikaisesti ei ole kivaa!

Yliopiston päärakennus.

Täällä muutenkin pitää puhua kaikkien kanssa jatkuvasti. Lenkillä pitää moikkailla ihmisiä (ja arvata, millä kielellä tervehdys pitää sanoa) ja kaupassa jos aivastaa, niin vähintään kymmenen ihmistä ympärillä huudahtaa "Gesundheit!". Oon vielä vähän shokissa kaikesta tästä ihmisystävällisyydestä ja lenkillä tuijottelen maata, ettei liikaa pitäisi moikkailla tuntemattomia.

Yliopistolla sen sijaan oon yrittänyt olla sosiaalisesti aktiivinen ja tutustua muihin vaihtareihin. Verkostoitumista vaikeuttaa väärässä kaupungissa asuminen: ekoissa bileissä ehdin mukaan vain baarin jonoon, ennen kuin piti juosta viimeiseen junaan. Vaihtariryhmä on muutenkin mielenkiintoinen, sillä puolet opiskelee ranskaksi ja puolet saksaksi. Kieli siis vaihtelee englannin, saksan ja ranskan välillä. Mikä on vähän epäreilua mun mielestä on se, että suuri osa vaihtareista on kotoisin Ranskasta tai Saksasta, jotka pystyy opiskelemaan äidinkielellään. Aluksia olin ihan raivoissani kielten sekamelskasta, mutta nyt tää pakkoranska tuntuu jo ihan hyvältä idealta. Ja onneksi mulla on oma kotisveitsiläinen, joka opettaa mulle niin ranskaa, saksaa kuin sveitsiäkin. Mutta viikon paras kielitunti on ehdottomasti ollut paikallinen Maajussille morsian -ohjelma, jossa sveitsiä puhutaan hitaasti ja yksinkertaisesti. Viikon kohokohta oli, kun ymmärsin ohjelman lehmähuutokaupassa käydyn keskustelun!

Uudessa kotikorttelissa motoristien ja caipirinha-baarien ristitulessa

Berniin saapuminen oli tällä kerralla erilaista. Aiemmin olen vain käynyt kaupungissa - vaikkakin lukuisia kertoja - mutta nyt täällä pitäisi oppia elämään. Ei siis ihme, etten saanut unta kolmeen matkaa edeltäneeseen yöhön. Koko kaupunki näytti erilaiselta ja onneksi myös aiempaa kiinnostavammalta. Saksakin oli ymmärrettävämpää, vaikka sveitsin kieli on vielä

puoliksi hepreaa. Tai espanjaa, kuten saksalaiset kuulemma kuvailee käsittämättömiä kieliä.

Uusi koti, me asutaan oikealla puolella keskikerroksessa.

Berniin saapuminen sujui varsin pehmeästi. Jääkaapissa oli skumppaa ja pihalla vietettiin "Sveitsin suurimpia korttelifestareita". Nimi on jo itsessään käsitteellinen mahdottomuus, mutta homma meni entistä omituisemmaksi, kun Thomas alkoi avata festarin taustoja.

Uusi kotikorttelini on nimeltään Matte ja alue sijaitsee Aare-joen varrella Bernin vanhan kaupunkin alapuolella. Matte on siis entistä kauppiasaluetta, minkä vuoksi se on elänyt omaa elämäänsä erillään muusta kaupungista ja vastaanottanut jokea pitkin lipuneita vieraan maan kauppiaita. Historiansa vuoksi tällä muutaman sadan asukkaan asuinalueella on myös oma kieli, matte-änglisch, jota kukaan ei tosin enää osaa. Viereissä talossa sijaitsevassa yhteisökeskuksessa tosin kovasti yritetään järjestää kielikursseja kauppiaiden vanhan salakielen (jolla hämättiin typeriä asiakkaita) pelastamiseksi.

Nykyään Matte on sveitsiläisittäin rentoa seutua. Naapureina ei ole niitä legendaarisia sveitsiläisiä naapureita, jotka soittaa poliisit omiinkin bileisiinsä jos meteli käy liian kovaksi. Meidän naapureina on sen sijaan homopariskunta, jotka on yhdessä mutta asuu eri kerroksissa. Toinen on über-hippi, jolla on massiivinen kivipenis olohuoneen nurkassa ja toinen on klassinen insinööri kotiteattereineen ja pikkutarkkoine siivousfetisseineen. Kaverit tajus heti kättelyssä, ettei heidän elintapansa mahdu saman katon alle, joten ratkaisuna oli Halos-Arajärvimäinen naapuruussuhde. Muista naapureista tiedän vaan sen verran, että yksi niistä tykkää nostella painoja alasti parvekkeellansa, joka sijaitsee noin 30cm päästä meidän parvekkeesta.

Koska asukkaat on tällaisia ei-sveitsiläisen mukavia ja rentoja, pystytään pihalla myös järjestämään joka toinen vuosi korttelifestarit. Tarjolla oli pienten ja paikallisten bändien musiikkia, kaljavaunuja, tex-mex-kojuja ja kiinalaista ruokaa. Lisäksi noin 400 neliön alueelle oli onnistuttu änkemään kuusi (!) caipirinha-baaria. Ovesta ulos ja heti oli tequila-koju edessä. Loisteliasta!

Mattefest, Sveitsin suurin korttelifestari.

Tapahtuman takana on paikallinen asukasyhdistys, mikä nyt sinänsä on aika normaalia. Erikoiseksi yhdistyksen tekee sen johtohahmo, joka on paitsi paikallisen Broncos-moottoripyöräjengin johtaja ja kaupunginvaltuutettu myös kirjailija (omaelämänkerta jo kirjoitettu) ja helikopterilentäjä. Tämä yli viisikymppinen karju jengitunnuksin koristellun nahkaliivinsä kanssa tuli vastaan sunnuntaina niin kadulla kuin lehtien otsikoissakin. Kodin edustalla hän lakaisi kiltisti festarisotkuja, kun lehdet spekuloivat pahoinpitelyvälikohtauksella, jossa motoristipomon väitettiin vetäneen paikallista ravintolanomistajaa turpaan.

Kylätoimikunta.

Broncos-nahkaliivit ovat tuttu näky myös muilla kaupungin festareilla, sillä heidät palkataan usein järjestyksenvalvojiksi massatapahtumiin. Järjestyshäiriöitä ei juuri ole, sillä motoristien maine ja ulkoinen habitus auttavat ovat itsestään rauhoittamaan festarin kuin festarin.

Suomessa moottoripyöräjengit pörrää enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ulkopuolella, mutta sveitsissä jopa motoristit on integroitu mukaan yhteisölliseen toimintaan!

Sveitsikliseet kehiin.

Toinen ensimmäisten päivien kohokohta oli paikalliseen jumppasaliin tutustuminen. Jumppa oli tietty keskellä arkipäivää, jolloin vaan kotiäidit ehtii paikalle, ja sali täynnä näitä hasfrauta. Menin jumppaan suomalaisen kaverin kanssa ja myös ohjaaja oli suomalainen. Paikka oli varsin sympaattinen hieman koomisella tavalla. Musiikki, jumppavarusteet ja ohjaajan suomen kieli oli kaikki suoraan 80-luvulta. Niin käy kun asuu vuosikymmeniä ulkomailla: suomi muumioituu sellaiseksi, mitä se oli vielä poismuuttaessa. Mutta jumppa pidettiin tietty sveitsinsaksalla ja oli tosi tehokasta. Lisäksi kaikki moikkaili toisiaan ja jutteli pukuhuoneessa ja itse omistaja tuli kyselemään multa, mikäs tyyppi oikein olen. Hämmentävää suomalaisten ja venäläisten mykkien jumppakokemusten jälkeen!