Kevät!

Nyt on jo toista päivää lähes +20 astetta, joten pitää vääntää veistä haavassa ja esitellä kevättä kaikille Suomessa paleleville. Viikon ohelmaan kuului myös kyläily Sasan uudessa kotikaupungissa Baselissa (jossa kevät vähän vielä piilotteli pilvien takana).

Joki Baselissa, Sasan työpaikka, eli yliopistollinen sairaala jossain vasemmalla puolella. Kämppä puolestaan oikealla puolella.
Perusparveke joen varrella.

Keskittynyt sveitsiläinen junassa matkalla Baseliin, joka sijaitsee maan pohjoisrajalla. Matkaa Berniin noin tunti junalla, Saksaan ja Ranskaan pääsee sen sijaan vartissa.

Fribourgilainen hullu insinööritaitelija on suunnitellut suihkulähteen myös Baselin oopperatalon edustalle.

Sasa esittelee Baselia berniläisille turisteille. Huolestuneet ilmeet kielivät nälästä: sveitsiläisillä on ärsyttävä tapa sulkea ravintolansa sunnuntaisin. Ruuan etsiminen kesti pari tuntia, jonka aikana löydettiin mm. Baselin punaisten myllyjen kortteli ammattilaisineen ja noin miljoona juhlapukuliikettä (?).

Takaisin Bernissä. Sairastuin tietty pikkukevätflunssaan heti kun lämpötila kipusi yli + 18 asteen. Sain ihailla kevätaurinkoa vain parvekkeen ovelta. (Riippumattoa ei ikinä ehditty viedä talvisäilöön. Nyt ei enää tarvitse)

Näkymä parvekkeelta. Uskokaa pois, ruoho on pysynyt vihreänä koko talven, vaikka onkin välillä ollut ohuen lumikerroksen peittämä. Ylärinteessä sijaitsee Bernin Unescon maailmanperintölistalla oleva vanha kaupunki.

Vaikka laaksoissa hengaillaan jo t-paidoissa terasseilla, vuorilla pääsee vielä laskemaan. Sunnuntaina olisi tarkoitus mennä kauden päättäjäislaskuihin Engelbergiin. Pari viikkoa sitten oltiin Jaanan ja Sasan kanssa Grindelwaldissa.

Häikäisevä aurinko pakotti kääntämään ihailevan katseeni Jaanaan, vaikka yritin kovasti poseerata kameralle.

Bernissä on terassit olleet auki jo pari viikkoa. Taustalla Bundesparlament.

Bernissä vietettiin perjantaina museoiden yötä, jolloin kaikki "tärkeät" rakennukset olivat juhlavalaistuksessa. Kuvassa Hermes-liike, en tosin ymmärrä miten se liittyi tapahtumaan.

Me päätettiin museoiden sijaan mennä bisselle ja pitsalle, mikä johtui lähinnä siitä, että seuraavana aamuna mulla oli poikkeuksellisesti luentoja. Meidän intensiivikurssin opettaja oli tullut Bulgariasta asti, joten tunnit tiivistettiin kolmeen intensiivipäivään, joista yksi oli lauantai. Aiheena oli uskonto ja uskontojen politisoiminen Venäjällä ja post-sosialistisessa itäisessa Keski-Euroopassa. Sveitsiläiset ei oikeen uskalla puhua suoraan uskonnosta, mikä tuli ilmi taas tällä luentosarjalla. Ainoat, jotka kommentoivat koko ajan olivat minä ja argentiinalaissveitsiläinen poika. Sveitsiläiset ovat liian kohteliaita puhuakseen uskonnosta, koska pelkäävät loukkaavansa jonkin henkilökohtaisia vakaumuksia. Suomalaisilla - ja näköjään myös argentiinalaisilla - ei tällaisia rajoitteita ole. Puheliasuuteni kuitenkin kostautui luentosarjan viimeisenä päivänä. Opettaja oli menettänyt äänensä maraton-luentojensa vuoksi, minkä vuoksi vikana päivänä hän päätti pistää opiskelijat puhumaan. Koska olin yksi harvoista, kenet se muisti (kommentointiherkkyyteni vuoksi), tottai kai se laittoi mut ekaksi lukemaan sen tieteellistä artikkelia. Let me tell you, ei ole ihan helppoa lukea akateemista tekstiä bulgarian uskollisista liikkeistä ääneen 1,5 tunnin (!) ajan ilman ainuttakaan taukoa. Onneksi teksti oli sentään enkuksi, saksaksi lukeminen olisi ollut kidutusta kaikkia kohtaan. Tapasin kursilla myös suomalaissveitsiläisen tytön, jonka äiti on suomalainen (tää suomalainen nainen + sveitsiläinen mies -ilmiö alkaa olla jo pelottavan yleinen: mitä vikaa on sveitsiläisissä naisissa - tai suomalaisissa miehissä?). Tää tapaus puhui sujuvaa suomea, tosin hauskalla Oulun murteella, mikä todistaa jälleen että kielten oppiminen on kiinni vanhempien panostuksesta. Suomen oppimista tosin taisi helpottaa se, että tytön äiti jäi kotirouvaksi, minkä vuoksi lapset taisivat kuulla kotona enemmän äitinsä kuin isänsä kieltä. Ongelmia ymmärtämisessä aiheutti vain "sattuman kauppaa" ja "kohtalon ivaa" -sanonnat, joita jostain syystä tulin käyttäneeksi. (ulkomailla myös oma kieli alkaa muuttua ankeaksi virkamieskieleksi, Sasa hajosi, kun käytin sanaa "varttua" mikä musta kuulosti ihan normaalilta).

Tämän viikon poliittinen analyysi jää nyt tekemättä, sillä oon lintsannut tehokkaasti luennoilta pari viime viikkoa. Gradun pitäisi olla valmis 8 päivän päästä, joten ei tässä ole aikaa hioa saksan verbejä. Toukokuussa lupaa sitten keskittyä kielten opiskeluun, kun elämää pilaava gradu ja huhtikuun reissut on saatu hoidettua!

Sveitsiläisiä kohtaamisia

Yksi vaikemmista asioista oppia uudessa kulttuurissa on tervehtimissäännöt. Oon vähän väliä pulassa täällä, kun en tajua miten nyt totakin tyyppiä pitäis tervehtiä. Nyrkkisääntö on se, että uusia tuttavuuksia kätellään ja tuttuja pussataan kolme kertaa poskelle. Tämä sääntö koskee siis naisen ja naisen tai miehen ja naisen kohtaamista. Miehet vain kättelevät tai puolihalaavat samalla hakaten toista selkään, ikään kuin osoittaakseen ettei tässä mistään hellyydestä ole kyse.

Ensikättely on sinänsä aika helppo osata, mutta heti sen jälkeen ollaan vaikeassa tilanteessa. Kun tapaa jonkun uuden tyypin jonka kanssa juttelee viisi minuuttia, niin miten sitten pitäisi hyvästellä. Ollaanko jo tuttuja, eli pitäisikö antaa poskisuudelmat vai kätellä myös hyvästellessä. Tai jos keskustelu on hyvin lyhyt, riittääkö pelkkä tervehdys?

Joku voisi sanoa, että anna sveitsiläisten päättää miten hyvästellään. Mutta mitä teet, kun kaveri ojentaa käden käteltäväksi ja posken suudeltavaksi samanaikaisesti. Silloin kaiketi tehdään molemmat samaan aikaan. Lisäksi poskipusut on mulle vielä vähän epämiellyttäviä, koska en osaa kaikki siihen kuuluvia salakoodeja: pitää tehdä muiskaus-ääni vai ei, pitää posken koskea poskea vai ei, ja mitä teet kun toisen tekee poskipusut liian lähellä suuta. Sen oon jo oppinut, ettei toisen poskea saa huulilla koskea.

Lisäksi kolme poskisuudelmaa on aika iso määrä, varsinkin kun saapuu bileisiin, jossa kymmenen tyyppiä odottaa rivissä. Oon ihan varma, että muillakin on naurettava olo, kun yksi pussaa kaikki tyypit läpi ja muuta seuraavat sessiota sivusta. Ongelmia aiheuttaa myös bileistä lähteminen, sillä usein juhlissa tapaa uusia ihmisiä, joita on alkuillasta pitänyt vain kätellä. Pitääkö siis bileistä poistuessa pussata vain vanhoja tuttuja vai myös niitä uusia? Koko ringin läpikäyminen on aika tuskallista, varsinkin "jos bussi lähtee kahden minuutin päästä" (lainaus Jaanalta). Sveitsiläisillä on tapana myös jaaritella hyvästejä vähintään viisi minuuttia, minkä vuoksi lähtöön pitää valmistautua aina ajoissa. (Thomas luulee usein, että lyön luurin korvaan, kun puhun suomalaisten kavereiden/vanhempien kanssa. Se ei voi ymmärtää, että suomalainen voi lopettaa puhelun ilman jaaritteluja, nopealla "palataan taas, moi" tokaisulla. Sveitsiläiset lopettavat puhelutkin pitkän kaavan mukaan).

Kaiken lisäksi tervehtimissäännöt vaihtelevat paikan mukaan, mikä kävi ilmi, kun tapasin sulkapallohallissa yhden tutun pelien jo päätyttyä. En ollut ihan varma, pitääkö tässä hikisenä alkaa pussailemaan ja sveitsiläinen antoi epäselviä signaaleja ojentamalla käden ja posken samanaikaisesti. Tulkitsin sen merkiksi, että poskipusut kuuluvat tähänkin tilanteeseen. Saatoin olla väärässä, sillä törmäsin samaan kaveriin samassa paikassa myös viikkoa myöhemmin ja silloin se tyytyi heiluttamaan kättä turvallisen välimatkan päästä, eikä tullut edes tavalliseen tapaan juttelemaan. (Ehkä se pelkäsi että meen taas hikisenä poskipusuttelemaan.) Kolmannella kerralla osasin jo sujuvasti heiluttaa kättä ja pysyä sopivan välimatkan päässä, mikä vaikutti tyydyttävän kaikkia osapuolia.

Jottei asia olisi liian yksinkertainen, törmäsin samaan tyyppiin jumpan jälkeen liikuntahallin edessä. Vaikka olin taas hikinen, ilmeisesti urheilupaikan ulkopuolella saa poskipusutella. Sääntö pitänee koodata siis siten, että sulkkiskentällä ja jumpassa ei hirveästi pussailla, mutta urheiluareenojen ympäristössä se on ihan ok.

Toinen hämmenystä aiheuttava tervehtimisympäristö on työpaikka. Yliopistolla kuulemma kollegat tervehtii poskipusuin, mutta yksityispuolella pankeissa ja muissa vastaavissa poskipusuttelu on epäammattimaista. Esim. Thomas ei koskaan tervehdi poskisuudelmin kollegoitaan, mutta multa sitä odotetaan, koska en ole kollega, vaan kollegan tyttöystävä. Yliopistolla opettajia ja proffia ei tietenkään pussailla, paitsi jos kyseessä on poikkeustilanne, kuten meidän ranskan intensiivikurssilla, jonka opettajalle annettiin kurssin päätteeksi lahja. Kiitoksena opettaja kiersi luokan läpi poskisuutelemassa kaikki oppilaat. Opettaja oli tosin about 25-vuotias, joten ehkä oltiin enemmän kavereita sen kanssa kuin opettaja-oppilas-suhteessa.

Sveitsiläisten kohtaaminen on ollut muutenkin hämmentävää, sillä täällä on tapana moikkailla myös tuntemattomia tietyissä tilanteissa. Vuorivaelluksilla moikataan kaikkia vastaantulijoita alueesta riippuen ranskaksi tai saksaksi, mutta talvella hiihtokeskuksissa sitä ei sitten tehdä. Hississä joku saattaa tervehtiä, mutta ehkä kypärä ja laskulasit sekä suuri ihmismäärä vaikeuttaa moikkaamista, että sitä ei sen vuoksi tehdä.

Välillä myös junassa vieressä istuva tuntematon saattaa hyvästellä, vaikkei sanaakaan olisi koko junamatkalla vaihdettu. Juoksulenkillä toisia lenkkeilijöitä pitäisi myös moikata, mutta välttelen tilannetta tuijottamalla maata ja kuuntelemalla musiikkia.

Vaikka olen täysin pihalla vielä tervehtimissäännöistä (joita ei kuulemma ole, "pitää vaan tietää"), oon oppinut tulkitsemaan jo vähän sveitsiläistä käytöstä. Näähän on täällä kohteliaita hamaan loppuun saakka, vaikka toinen olisi laskenut juuri päälle laskettelurinteessa. Ihmettelin taannoin Marcolle, miksi Thomas sanoi "Alles gut" sille miehelle joka ajoi sen päälle rinteessä, vaikka näin ei ollut. Marco koodasi "alles gut" sanonnan jotenkin, että "en ole kuolemassa, vaikka sattuukin, mutta voitko painua helvettiin siitä". Eli pitää vähän yrittää tulkita pintaa syvemmälle näiden sveitsiläisten käytöstä. Samanlainen tuplamerkitys on yleensä anteeksipyyntelyssä. Koska täällä juna-asemat ovat ruuhka-aikaan aivan tukossa, törmään yleensä vähintään pariin ihmiseen yrittäessäni ehtiä aamujunaan. Suomalainen mulkaisi aika pahasti, jos joku runnoisi rautatieaseman ruuhkassa. Sveitsiläinen sen sijaan pyytää anteeksi, ihan kuin syy olisi ollut heidän. Oikeasti (tää on mun oma päätelmä) sana "entschuldigen" tässä tilanteessa tarkoittaa "senkin idiootti, älä tule päälle. mutta koska olen sinua parempi ihmisenä, pyydän kauniisti anteeksi ja jatkan matkaa". Tän takia nää ei ymmärrä vihaisia mulkaisuja (Sasan teorian mukaan sveitsiläinen ei ole ennen suomalaisen kohtaamista sellaista nähnyt). Sveitsiläisillä opiskelijoilla on nimittäin erittäin ärsyttävä tapa puhua jumpassa kovaan ääneen (kovaan siksi, että oma ääni pitää saada kuulumaan musiikin päälle). Tää jatkuva puheensorina saa mut raivon partaalle kun yritän keskittyä urheilemaan ja välillä (aika usein) mulkoilen näitä juttupiirejä aika vihaisesti. Ne katsoo vaan viattomasti takaisin, ymmärtämättä mun katseen sosiaalista merkitystä.

Naapureita täällä tietty moikataan aina, mikä on musta enemmän normaalia, kuin suomalaisnaapurit jotka eivät aina jaksa edes vastata tervehdykseen. Hämmentäviä hetkiä seuraa vaan, jos sattuu postilaatikolle tai pesutupaan naapurin kanssa samaan aikaan. Koska svetsiläisillä on tarve small talkiin, yleensä ne alkaa puhella jostain sveitsin murteella. Välillä en jaksa edes sanoa, etten tota murretta oikein ymmärrä, sillä aihe on yleensä sama: naapurit jaksaa vieläkin päivitellä tulvaa joka tapahtui viitisen vuotta sitten ja tulvi meidänkin talon kellariin ja alakertaan. "Silloin vettä oli näiden postilaatikoiden korkeudelle asti", "Piti tämä pesutupakin silloin uusia". Ihan loistavaa, että on jotain, mistä puhua, mutta ehkä aiheen voisi vaihtaa ainakin noin viiden vuoden välein.

Kondordanz

Mitä enemmän opin Sveitsin suorasta demokratiasta, sitä vähemmän ymmärrän sen merkitystä. Viime sunnuntaina täällä taas äänestettiin kolmesta eri lakialoitteesta, joista kaikki tai (lähinnä äänestyksen tarpeellisuus) meni enemmän tai vähemmän yli ymmärryksen.

Yksi äänestyskoski eläkkeiden leikkaamista, sillä "asiantuntijat" olivat laskeneet, ettei eläkepotti nykyisellä maksutahdilla riitäkään enää nuoremmille sukupolville. Aloitteen vastustajien laskelmat taas kertoivat päinvastaista. Lakialoite oli siis täysin vakuutusmatemaattinen, ja siten täysin perusäänestäjän tietämyksen ulkopuolella. Silti puolueet pelasivat onnistuivat olemaan jommallakummalla kannalla ja mainoksia oli pitkin lehtiä ja katuja viikkokausia ennen itse äänestystä. Aloite kuitenkin äänestettiin nurin, eli kansa sanoi "ei" leikkauksille. Ilmeisesti asiasta pystyi olemaan jotain mieltä ilman sen tarkempaa vakuutusmatematiikan tuntemusta. Okei, kyllähän demokratiaan kuuluu käsittämättömistä asioista äänestäminen, mutta koko homma meni yli hilseen, kun luin tänään lehdestä, että kyllä niitä eläkkeiden sittenkin leikataan. Eli ilmeisesti suora demokratia toimii siihen asti, kunnes tajutaan, että olosuhteet vaativat päinvastoin toimimista. Abstimmungen hin oder her: Die Renten sinken trotz Nein des Volkes.

Viikonlopun toinen ohjelmanumero oli päättää, tarvitsevatko sveitsiläiseläimet asianajajan vai eivät. Asia kiinnosti kovasti myös Suomessa, vaikka kyse oli yhdestä lisävirasta per kanton. Myös tämä aloite äänestettiin kumoon, mutta mediassa (Sveitsin ulkopuolella) koko äänestys saatiin vaikuttamaan joltain maailmaa suuremmalta kysymykseltä, tyyliin: lopetaanko Sveitsissä eläinrääkkäys vai ei. Käytännössä äänestys oli ehkä hivenen vähäpätöisempi: ilman lakiakin kantonit ovat jo palkanneet tällaisia asianajajia. Yksi täkäläinen kaveri sanoi äänestäneensä asianajajaa vastaan, sillä "virka ei muuttaisi käytännössä mitään, samanlaiset lait ja mahdollisuudet ovat jo olemassa eläinten suojelemiseksi".

Kolmas äänestys koski jotain solulääketieteellistä kysymystä, josta en oikein kuullut tai nähnyt mitään ennen tai jälkeen vaalien.

Vaikkei äänestyksistä juuri mitään muuta hyötyä olisikaan, niin ainakin ne tekevät politiikasta kiinnostavaa. Noi parin päivän takaiset kansanäänestykset on jo lähes unohdettu, sillä edessä jyllää jo uusi kansanäänestykseen liittyvä poliittinen kohu. Joku perusjamppa oli ajatellut, että nyt riittää yritysjohtajien jättibonukset ja alkanut kerätä tukijoiden allekirjoituksia, jotta aiheesta saataisiin aikaan kansanäänestys. Kaveri keräsi (ehkä parin muun avulla) tarvittavat 100 000 allekirjoitusta ja nyt on luvassa kansanäänetys osakkeenomistajien vallan lisäämisestä ja siten yritysjohtajien bonusten rajoittamisesta. Mielenkiintoiseksi asetelman tekee se, että Sveitsin oikeistopopulistinen SVP-puolue (oli myös mineraattiäänestyksen taustalla) on ilmoittanut tukevansa herran kampanjaa rajoittaa yritysjohtajien palkkoja, vaikka yleensä tämäntyyppiset kysymykset ovat olleet vasemmiston tukemia. Kuvio kuvaakin hyvin Sveitsin tämän hetkistä poliittista tilannetta: SVP porskuttaa vahvana suoran demokratian siivellä ja muut puolueet ihmettelevät vieressä, että miten tässä näin pääsi käymään.

Suora demokratia nimittäin mahdollistaa aika hyvin sen, että äänestysaloitteita tehtailevat poliitikot ja kansalaiset määräävät myös, mistä julkisuudessa puhutaan. Agenda setting ei olekaan enää johtavien poliitikkojen, talousvaikuttajien tai toimittajien käsissä, vaan aika paljolti suoran demokratian ohjaamaa. SVP ja erityisesti sen johtaja Christop Blocher ovat tajunneet tämän ja vääntävät nyt aloitteita aiheesta kuin aiheesta. Vasemmistopuolueet seuraavat hämillään vierestä, eivätkä oikein osaa edes järjestäytyä oppositioksi tai tehdä omia aloitteita samalla kun SVP rinnastaa minareetit ohjuksiin ja syytää pelkoa ja epäluuloa maahanmuuttajia kohtaan.

Blocher on muutenkin aika ihme tyyppi. Blocherille ei riitä, että se on tehnyt uran yhtenä maan johtavista teollisuuspampuista, vaan kaveri halusi nousta myös huipulle myös politiikassa. Nyt Blocher tunnetaan pikemminkin Sveitsin maahanmuuttovastaisen politiikan isänä kuin teollisuusjohtajana. Kaveri on onnistunut missiossaan hyvin, sillä proffa näytti luennolla tänään vaalitutkimusta, jonka mukaan pelottavan iso osa äänesti SVP:tä johtajan tunnettavuuden vuoksi, kun muiden puolueiden kannattajat tekivät valintansa pääosin asiakysymuysten perusteella.

Yksi syy muiden puolueiden avuttomuuten voi tosin johtua näiden poliittisesta kulttuurista, johon ei kuulu oppositio. Opin just viime viikolla uuden sanan, Konkordanzpolitik, mikä kuvaa ilmeisesti juuri sveitsiläistä systeemiä. Konkordanzissa valtaa pitävät kaikki puolueet yhdessä, joten kukaan ei jää oppositiooon. Seitsemänministerisessä hallituksessa on edustajansa kustakin puolueesta. Virallisesti ministerit eivät saa olla eri mieltä toisten ministerien kanssa, joten väittelyt käydään lähinnä parlalamentin ja hallituksen välillä. Koska ministerien pitää julkisesti seistä hallitusten päätösten takana, voivat he joskus joutua näennäiseen erimielisyyteen jopa oman puolueensa kanssa. Jos joku päätös äänestetään läpi, ei siitä enää saa olla virallisesti eri mieltä. Mutta tietty kaikki tietävät, mitä kukin ministeri oikeasti ajattelee, poliitiinen show on vaan osa konkordanzia.

Ja tämä muka-ei-olla-erimielisiä-systeemi ajaa puolueet siten väittelemään keskenään kansanäänestysten yhteydessä. Ei ihme, että SVP on kasvattanut suosiotaan räjähdysmäisesti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Kansanäänestyspopulismissa ne jyrää muut puolueet 6-0, mikä ei ole hirveän hyvä asia ainakaan vähemmistöjen kannalta. Meidän politiikan kurssilla proffa esitteli just tutkimuksia, miten suoran demokratian äänestykset ovat viime vuosina epäonnistuneet suojelemaan vähemmistöjä. Turvallisuusviranomaiset, kuten poliisi ja armeija, sen sijaan porskuttavat vahvasti, onhan SVP nimenomaan muistanut joka välissä varoittaa kaikista (olemattomista) vaaroista. Valmisteilla onkin kansanäänestys, joka ehdottaa rikoksia tehdeiden ulkomaisten karkottamista maasta.

Pääsinkin esittelmään mun uutta ja vielä kovin vajanaista tietämystä Sveitsin poliitikasta viime perjantaina Politische Kommunikation -luennolla. Olin ollut torstaina erasmusbilettämässä Bernin vaihtareiden kanssa ja juonut mukavien uusien ja vanhojen suomalaistuttavien kanssa ehkä yhden oluen liikaa. Raahauduin kuitenkin luennolle, vaikka aamulla aivot raksuttivat tyhjää. Kaiken koomailun keskellä saksankielisellä luennolla havahduin siihen, kun proffa kysyi "Wie ist das in Finnland? "Öööööhh..." "Sie kommen aus Finnland, oder?" (teki mieli sanoa, että en) "Ööööhh, well yes, but my German is lost now so may I answer in English? And what was the topic? And the question?" Mutta lopulta onnistuin kuitenkin vertailemaan suhteellisen fiksusti Suomen ja Sveitsin poliittista systeemiä ja sen vaikutusta poliittiseen viestintään. Tauolla piti sitten selitellä opiskelukavereille, etten mä oikeasti näin idari tai huono saksassa ole, mutta eilen vähän juhlittiin. Heti tuli enemmän sympatiaa.

Ja lopuksi vielä karhu-uutisia! Finn ja Björk ovat saaneet kaksoset! Lisää voi lukea esim. täältä.

Place dedicaded to forgetting

Lausanne junan ikkunasta.

Sveitsi on yllättävän monipuolinen, sillä jo rajojen sisällä voi tuntea olevansa ulkomailla. Sunnuntaina päätettiin Thomasin kanssa mennä vähän Fribourgia syvemmälle röstigrabenin länsipuolelle, ranskankielisen Sveitsin kakkoskaupunkiin Lausanneen. Geneve on tietty alueen tärkein keskus, mutta myös Lausanneen mahtuu mm. yksi Euroopan johtavista yliopistoista, Olympiakomitean päämaja ja tietty sairaala, jossa Mannerheim kuoli.

Näyttävätkö kaikki ranskankieliset kaupungit Pariisilta?

Meidän vierailu sattui hassusti samaan aikaan, kun viimeistelin Mannerheimin elämänkertaa (ulkomailla kiinnostus kotimaata kohtaan saa uusia, jänniä muotoja). Lausanne-päivän iltana pääsin Mannerheimin eläkevuosiin, jotka kuluivat pitkälti Lausannen lähellä Montreaux'ssa.

"If on this Earth there is a place to be found which is dedicated to forgetting, it is Switzerland, with all the convenience which makes life easy, hotels, communications, order, food and the beauty of its landscape, but above all the mountains, the Alps which give the impression of being somewhere in the atmosphere, above the clouds, between earth and sky.", Mannerheim kirjoitti muistelmissaan.

(Luin Jonathan Clementsin kirjoittaman englanninkielisen elämäkerran, siksi lainaus muistelmista enkuksi. By the way, oli mielenkiintoista lukea ulkomaisen kirjailijan kirjoittama kirja Mannerheimista, sillä pääpaino ei ollut lainkaan Suomessa tai sen sodissa vaan Mannerheimin elämässä ennen bolshevikkien vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä. Myös Suomen historiasta oli mielenkiintoista lukea jonkun muun kuin suomalaisen näkökulmasta, vaikkei Clements kamalan kriittinen Marskia kohtaan ollutkaan).

Mutta aika hyvin Mannerheimin kuvaus piti paikkansa ainakin Lausannessa: kaupunki on järven Geneve-järven rannalla ja vastarannalla kohoavat Ranskan Alpit. Maiden välinen raja kulkee keskellä järveä. Itse kaupunki on myös rinteellä ja järven rannalla kohoavat ranskalaistyyliset asuintalot, hotellit sekä viinitarhat. Tuntui, että olisi ollut ulkomailla, sillä arkkitehtuuri, kaupunkikuva ja tietty kieli oli eri kuin täällä saksankielisellä puolella.

Lausanne oli siinäkin mielessä kiinnostava, että Thomas on viettänyt siellä yhden kesän allaspoikana loistohotellissa. Thomas näytti entisen työpaikkansa, suosikkibaarinsa ja muut tärkeät nähtävyydet.

Ex-poolboy searching for his pool which turned out to be ex as well. Former employer, four star Royal-hotel in the background.

Oman jännityksensä päivään toi myrskylukemia lähennellyt tuuli (ilmeisesti sama puhuri, joka riehui Ranskassa aika pahasti) ja suomalaista kesäpäivää muistuttava sateen ja auringon paisteen välillä vaihdellut sää. Tunnelma oli kuin etelän rantalomalla, sillä lämpötila oli jatkuvasti +12 asteessa, vaikka välillä satelikin. Yksi Keski-Euroopaan hyvistä puolista: kevät alkaa noin 3kk Suomea aikaisemmin, mutta vuorilla saa nauttia vielä kunnon talvesta. Terassit on jo avattu ja eilen ihmiset kuljailivat kaupungilla ilman takkia.

Thomasin synttäreillä syötiin georgialaista: khatsapuria, munakoisoja pähkinätäytteellä, lobiota ja pinaatti-phkalia. Ruokajuomana Russkii Standardia ja Baroloa.

Keväästä innostuneena päätin antaa Thomasille synttärilahjaksi pyörän täyshuollon. Perusrasvaus ja -pumppaus ei riittänyt, sillä pyörä on ollut telakalla jo pari vuotta. Onneksi löysin kivan sveitsiläispapan, joka suostui fiksaamaan pyörän kohtuuhintaan. Kaveri puhui englantia vahvasti murtaen, muttei suostunut vaihtamaan saksaan, kun kerran oli aloittanut enkuksi. Sveitsiläiset eivät myöskään pidä kiirettä jutellessaan asiakkaalle: pappa jutteli ja selitti huoltoprosessin yksityiskohtia ainakin puoli tuntia. Mutta berniläisistä sanotaankin muualla Sveitsissä hitaiksi. Sveitsiläisten puheinnon huomaa myös junassa, jossa on ihan normaalia, että joku selittää tarinaa (siis kavereilleen, ei tuntemattomille suomalaisille) vartin putkeen ilman ainuttakaan taukoa. Bernin murteen ärrä kuulostaa puoliksi kurkkuröhinältä ja puoliksi räkimiseltä, joten joskus on rasittavaa kuunnella junassa vahvan ärrän tahdittamaa monologia, joka tuntuu kestävän ikuisesti. En ymmärrä miten ne pystyy siihen, mä en ikinä pystyis puhumaan suomea niin pitkään ilman tunnetta, että tässä on jotain väärää.

Synttäriateria nautittiin Marcolla, sillä jalkavamman vuoksi vuoren on mentävä Muhammedin luokse. Seurana myös krapulainen Richard.

Muuten sveitsiläiset on olleet harvinaisen sympaattisia tällä viikolla. Perjantaina otin mun ekan journalismiluennon saksaksi, mikä sinänsä on jo vaikeaa. Ymmärtämistä helpotti se, että opettaja on saksalainen (vaikka tosin luennolla puhutaan aina hochdeutschia, vaikka opettaja olisikin sveitsiläinen), mutta vaikeuksia tuotti opettajan konekiväärin omainen puhenopeus. Kaveri puhui supernopeasti ja lätki kalvoja miten sattuu - ja miten päin sattuu - piirtoheittimeen, mutta muisti onneksi, että salissa istuu myös yksi turisti. Konekiväärin nopeudella poliittisesta kommunikaatiosta selittäessään proffa huuteli väliin "Finnland, alles gut?" johon mun sit vastata, että "Alles gut, kein problem". Ymmärsin ainakin 75 prossaa luennosta, mikä mun mielestä riittää. Sanoihan kerran yksi proffa Suomessa, että olis fiksua lukea vaan joka toinen sivu tenttikirjasta, koska silloin pitäis miettiä mitä toisella sivulla sanottiin. Sama logiikka saksankielisellä luennolla: koska ei ymmrrä kaikkea, pitää vaan yrittää handlata kokonaisuus. Luennon jälkeen mukava sveitsiläinen tuli juttelemaan ja tarjoutui puhumaan enkkua. Kaveri tuli näyttämään mulle kaikki käytännön asiat, sillä meidän ekassa orientaatiossa ei edes kerrottu missä journalistiikan laitos sijaitsee.

Mukavien sveitsiläisten kohtaaminen jatkui luennon jälkeen luomukaupassa, jossa myyjä antoi mulle niin paljon ilmaisia näytteitä (mm. indonesialaista urheilujuomaa), että mun ostosten arvo vähintään viisinkertaistu. Pari päivää myöhemmin alakerran suht hieno kreikkalainen ravintola myi meille annokset mukaan, sillä ei jaksettu istua ravintolassa. Odottaessa tarjottiin ilmainen olut ja ainoa pyyntö oli "palauttakaa lautanen, sillä se oli sikakallis". Mukavia nämä sveitsiläiset.