Sveitsiläisestä suvaitsevuudesta

Bernin katukuvassa on yksi silmiinpistävä piirre, jota ei Suomessa yhtä voimakkaasti huomaa: Sveitsi on täynnä vammaisia ihmisiä. Tai siis, siltä ainakin vaikuttaa. Lähes päivittäin näkee sokean valkoisen kepin kanssa juna-aseman horror-ruuhkassa, jossa näkevänkin on vaikea luovia eteenpäin. Bussissa on usein äiti vammaisen lapsen kanssa ja kadulla rullaa pyörätuoli jos toinenkin. Eka mietin, että ehkä ympäri Sveitsiä ripotellut lääketehtaat ja niistä vuotavat kemikaalit (?) lisäävät vammaisten määrää, kunnes tajusin ajatella asiaa toisella kantilta. Sveitsissä ei ole yhtään enempää vammaisia kuin muuallakaan, mutta täällä vammaisuus ei vain ole ongelma. Infrastruktuuri mahdollistaa sokean kulkemisen keskellä ihmismassoja juna-aseman lattiaan piirrettyjen viivojen avulla. Bussissa kuski nousee auttamaan pyörätuolin kyytiin ja usein kanssamatkustajat kohtelevat vammaista lasta kuten muitakin. Johtopäätös on siis se, että salliva ja avoin ilmapiiri tekee kaupunkielämän helpoksi kaikenlaisille ihmisille. Ainakin verrattuna Venäjään ero on huomattava. Pietarissa en varmasti ole kertaakaan nähnyt vammaista ihmistä katuvilinässä (tai no, naapurin juoppo tais olla sokea, ehkä myrkkyviinan seurauksena), mikä taas johtunee siitä, että siellä vammaiset eivät tunne oloaan järin tervetulleiksi kanssaihmisten joukkoon. New York Timesin mukaan jopa Venäjän paraolympialaisurheilijat joutuvat pyytämään erikoisurheiluvälineensä käytettyinä länsimaisilta kilpakumppaineilta. Ja ilmeisesti Vancouverista vammaisurheilijat toivat kotiin about kymmenen kertaa enemmän mitaleja kuin surkeasti menestyneet "oikeat" urheilijat. Myös venäläinen infra ei järin suosi ihmistä pyörätuolissa - tai edes lastenvaunuissa. Ehkä sen vuoksi venäläisiä lapsia pidetään aina sylissä.

Myös homot ja lesbot pussailevat Bernin kaduilla avoimesti ilman, että kukaan edes miettii kurtistavansa kulmiaan. Tottakai homofobisia on kaikkialla, mutta onneksi yleinen ilmapiiri sallii homouden siinä missä heteroudenkin. Esim. Johanna Korhosen keissi lähinnä järkytti niitä paikallisia, joille selitin tilanteen. "Miten sellaisessa maassa kuin SUOMI, voi vielä tapahtua tollaista?". Niinpä.

Sveitsiläiset suvaitsevat myös mietojen huumeiden käytön muita eurooppalaisia maita paremmin. Näin kesän tullen, jo tutuksi tullut imelä haju leijailee vastaan lähes joka kadunkulmassa. Täällä on ihan perussettiä sytyttää jointti laskettelurinteessä, yliopiston pihalla tai junalaiturilla. Lain mukaan hasista saa kantaa mukanaan, mutta vain "omaan käyttöön". Polttelu on täällä sama asia kuin Suomessa pussikalja: joukko kaveruksia lähtee puistoon perjantai-iltana, ei juomaan, mutta polttelemaan. En tiedä lisääkö mietojen huumeiden salliminen myös vahvojen huumeiden suosiota, mutta kerran jos toisenkin portaikossa on tullut vastaan piikkiä suoneen iskevä narkkari. Bernin kaupunki onneksi pitää huolen narkkareistaan: joka päivä on tarjolla ilmainen lounas ja puhtaat piikit. Kun on käyttänyt herskaa 10 vuotta, valtio alkaa maksamaan huumeannokset. Lääketieteellisesti on kai mahdotonta enää elää ilman, jos on tunkenut heroiinia sisäänsä jo kymmenen vuotta. Siksi rikoksia ja muita ongelmia ehkäistäkseen on Sveitsi on alkanut viime vuodesta lähtien maksamaan näiden pitkäaikaisnarkkarien huumeet. Närää aiheuttaa Bernissä se, että muut kaupungit ei samalla tavalla tue huumeisiin sortuneita. Ilmaiset herskat saa kai ympäri maata, mutta ruokaa ja puhtaita piikkejä vain Bernistä. Lopputulos: moni muualla asuvista narkkareista muuttaa Berniin. Solidaarisuuden raja kulkee näköjään kantoneittain.

Myös muissa on havaittu, miten Sveitsissä huumeiden (tai huumeiden ja huumeiden, paikalliset nauraa sut pihalle, jos kutsut hasista huumeksi) käyttö on tavallista helpompaa. Bern on täynnä saksalaisia punkkareita, jotka saapuvat tänne - ainakin paikallisen lehdistön mukaan - vapaan huumelain perässä. Nämä samat punkkariveijarit tulee vastaan bussipysäkillä päivittäin. Ensin he pyytävät rahaa ja sitten, annoit tai et, he toivottavat kauniisti hymyillen mukavaa päivän jatkoa. Täällä ei ole romanialaisia kerjäläisiä, mutta paljon paikallsia ja jonkin verran ilmeisesti näitä saksalaisia. Berniläiset kuitenkin pitävät omista kerjäläisistään. Näin ulkopuolisen silmin näyttää, että kaupunkilaisilla on oma vakkarikerjäläinen, jolle he antavat usein rahaa. Esim. Thomas heittää useia pari frangia aina samalle miehelle, joka päivystää aseman kupeessa. Viimeksi tänään kaupungilla kuulin, kun parikin tyyppiä moikkasi yhtä kerjäläistä ohi kävellessään. Ehkä Suomessa kerjäläisvihaa aiheuttaa se, että ne tuli muualta, eikä ole oman yhteiskunnan heittiöitä.

Eli mun kokemuksen perusteella, sveitsiläiset, tai ainakin berniläiset, ovat suvaitsevaista porukkaa. Bernissä suvaitsevaisuutta lisää ehkä vasemmisto-vihreä kaupunginhallitus, joka esim. antaa paikallisten anarkistien asua keskustassa paraatipaikalla vanhassa ratsastuskoulussa, jonka anarkistit alun perin valtasivat. Poliisi ei kuulemma saa mennä Reitschuleen, joka on julistettu Köpiksen Cristianian kaltaiseksi "vapaavyöhykkeeksi". No tietty sveitsiläisten anarkistien valtaama rakennus ei ole kauhean anarkistinen: siellä on mm. leffateatteri ja klubeja, joista yhdellä käytiin Timon, Sadun, Ollin ja Lotan kanssa pääsiäisenä. Paikallinen (ääri)oikeisto yrittää saada nuoria ulos talosta ja luvassa on jo viides Sveitsin Kansanpuolueen (samat, jotka tekivät aloitteen minareettikiellosta) alulle panema kansanäänestys, jotta paikka saataisiin takaisin kaupungille ja muutettua esim. jälleen yhdeksi ostoskeskushelvetiksi. No, onneksi berniläiset on jo neljä kertaa tyrmänneet lakialoitteen Reitschulen sulkemisesta.

Kuten joka asiassa, myös sveitsiläisessä suvaitsevaisuudessa on yksi mutta. Perisveitsiläiset piirteet, kuten avoimuus ja salliva ilmapiiri, jotka ovat aikoinaan nostaneet Sveitsin maailman diplomatiakeskukseksi ja ulkomaisten suosikkikohteeksi matkailla ja jopa asettua aloilleen, ovat alkaneet murtua. Sveitsissä puhutaan jo jonkin sortin kriisistä, sillä maan koko identiteetti on muuttumassa. Sveitsi on alkanut sulkeutua sisäänpäin, sillä äärioikeistolaisen poliitikan nousu on saanut ihmiset pelkäämään kaikkea mikä tulee ulkomailta. Pahin isku sveitsiläiselle suvaitsevaisuudelle oli tietty minareettikielto, mutta myös finassikriisi on lisännyt muiden maiden kritiikkiä Sveitsiä kohtaan. Yhdysvallat vaatii UBS-pankkia avaamaan asiakastietojaan, Ranska ja Saksa sen sijaan valitsivat oikotien ja ostivat parin muun pankin asiakastiedot varastettuina, mikä lisäsi kitkaa naapurusten välille. Sveitsi on osittain muuttunut sisällä jylläävien voimien vuoksi, mutta samanaikaisesti muu maailma on alkanut vaatia Sveitsiä muuttumaan, mikä puolestaan saa sveitsiläiset vetäytymään kuoreensa yhä enemmän. Saksalaisia täällä jo halveksutaan siitä, että Saksasta saapuvat työntekijät tekevät töitä liian halvalla ja laskevat siten yleistä palkkatasoa. Eivätkä saksalaiset paikallisten mukaan edes kuluta rahojaan täällä, vaan kaahaavat saksalaisautoillaan kotimaahansa ostoksille (Sasa tietää tästä ehkä jotain enemmän..:D). Afrikkalaisia syytetään liian aggressiivisesta iskutekniikasta (näin kertoi mm. Sveitsin radio) ja muslimit nyt vaan ovat epäilyttäviä minareetteineen.

Äärioikeisto ottaa tietenkin kaiken hyödyn tilanteesta ja luo mielikuvaa, miten kaikki mikä tulee ulkomailta on pelottavaa ja uhka Sveitsille. Ja tietty muut puolueet lähtee kalastelemaan näitä äänestäjiä muuttaen omia vaaliteemojaan vähemmän suvaitsevaan suuntaan. Sama trendi on valloillaan näköjään myös Suomessa, jossa SDP on alkanut kalastella Perussuomalaisten äänestäjiä idioottimaisilla "maassa maan tavalla" -sloganeilla ja uusilla linjauksilla, miten töitä pitää löytää suomalaisille työttömille ennen ulkomaisten palkkaamista. Ja silloinkin ulkomaiset sais tulla vaan EU:n sisältä. Tollainen populismi on selvää idioottirasistien kosiskelua, sillä ei nekään SDP:ssä voi olla niin typeriä ja kuvitella, että ulkomaiset tulee varastamaan suomalaisten siivojien ja raksaäijien työt. Niitä töitä nyt ei vaan kukaan Suomessa enää oikein halua tehdä.

Pitää vaan toivoa, ettei Sveitsi vetäydy täysin kuoreensa ja ala vieroksua ulkomaisia työntekijöitä. Sillä jos Suomessa töitä saa tulevaisuudessa tehdä vain suomalainen tai hätätapauksessa EU-kansalainen, niin ei taida EU:n ulkopuolelta tulevalle Thomasille sieltä töitä löytyä. Siinä tapauksessa mun pitää jäädä tänne. Onneksi en sentään ole saksalainen, afrikkalainen enkä muslimi.

Gorka gorka gorka!

Just married! Ksenia and Urs 17.4.2010

Jotta tää blogi menis vielä sekavammaksi, vuorossa on selostus siitä mitä tapahtui pääsiäisen ja Kirgisian-loman välillä.

Päivä sen jälkeen kun pääsiäisvieraat oli saatu heitettyä lentokoneeseen, lähdin itse perässä Suomeen. Matkavakuutus nimittäin edellyttää, että käyn kotimaassa 3 kk välein, sillä on halvempaa ostaa lennot kuin jatkaa vakuutusta kattamaan koko ulkomailla oloaika. Suomessa oli muitakin hauskuuksi, kuten viikonloppu Tampereella Soho-kaljoitellen ja Heini synttäribileissä juhlien. Suomen-viikonlopun aikana viimeisteltiin myös gradu valmiiksi Annan ja teknisen tuen (Hannun) kanssa. Reissu jatkui kuitenkin lyhyeksi sillä jo muutaman päivän päästä hyppäsin Pietarin-junaan ja ylitin itärajan. (Järkevässä ja järjestelmällisessä Sveitsissä asuminen vaatii muutamaa Venäjän-reissua vuodessa, jotta elämään saa sopivan annoksen myös kaaosta ja epäjärjestystä). Asemalla odotti Tuija, joka majoitti mut ja seuraavana päivänä saapuneet sveitsiläisvahvistukset, Thomasin ja Richardin mukavaan kimppakämppäänsä Tshehovalla.

Mursut Pietari-Paavalin-linnoutuksella.

Achtung Baby! Vaaravyöhyke: saatat rakastua sveitsiläiseen.

Pietarissa vedettiin taas perussetti: khatsapuria, mursujen katselua Pietari-Paavalin-linnoituksella, kävelykaljoja, munakoisoja kiinalaisessa, oopperaa ja venäläistä taidetta. Tällä kertaa otettiin audioguide-kuulokkeet Venäläisessä museossa, mikä oli ihan huippuidea. Suosittelen! Nauha selittää paitsi teoksia, myös Venäjän historiaa ja kulttuuria. Meillä oli tylsästi englanninkieliset, mutta audioita myyneen mummon mukaan venäjänkielinen selostuksen on tehneet maan eri julkkikset. Eli ensi kerralla pitää yrittää kuunnella, mitä Alla Pugatsova (tjms.) selostaa Repinin maalauksista! Aikaa Pietarissa meillä oli vaan pari päivää, sillä keskiviikkoiltana jatkettin matkaa Moskovaan yöjunalla, sillä Venäjän-matkan päätarkoitus oli juhlia moskovalaisia häitä tulevana lauantaina.

Väsyneet matkaajat aamuteellä platskarta-luokassa matkalla Moskovaan.

Olin ostanut tahalteen halvimmat makuupaikat järkyyttäkseni sveitsiläisiä 50-hengen platskartavaunulla. Mutta ainoa asia, joka sveitsiläisiä järkytti oli se, ettei kukaan juonut votkaa (yritin selittää, että ehkä venäläiset ei juo votkaa keskiviikkoiltana, varsinkin jos jatkavat suoraan töihin yöjunasta). Silti pojat otti oman pullon mukaan ja joivat sitä salaa, kun vaunusta oli jo valot sammutettu. Hyvin taas kliseet toimii: mitä muutakaan venäläisessä junassa muka tehtäisiin kuin dokattaisiin?

Valtionyliopisto, yksi Stalinin seitsemästä sisaruksesta.

Moskovassa oltiin seuraavana aamuna puoli seitsemältä aika ihmisraunioina. Junassa pystyy nukkumaan ehkä tunnin kerrallaan ja mä olin aamuviideltä jo täysin kyllästynyt yrittämään enää nukahtamista. Onneksi päästiin jo aamulla meidän hostellihuoneeseen (vinkin kautta löydetty Godzillas oli huippukiva, suosittelen!). Kukaan ei kuitenkaan malttanut jäädä nukkumaan, vaan lähettiin saman tien keskustaaan. Thomasin pitkäaikainen haave nähdä Leninin muumio toteutui viimein (ekalla kerralla jono oli liian pitkä ja tokalla kerralla Thomas hyppäsi väärän aidan yli, minkä vuoksi vartija heitti Thomasin ulos ennen Leninin näkemistä), kun käytiin Punaisen torin mauseluemissa. Lenin itse näytti lähinnä nukelta, mutta pelottavinta oli joka kulmassa seisseet, pitkiin ulstereihin pukeutuneet miliisit. Miliisit eivät puhuneet mitään, ohjasivat vaan syvemmälle pimeyteen viittaamalla suuntaa. Ihan kuin olisi ollut matkalla KGB:n kuulusteluihin. Seuraavaksi mentiin uudelleen rakennettuun Kristus Vapahtajan kappeliin, joka oli tosi vaikuttava. Päivän kilttien turistinähtävyyksien jälkeen oli pahuuden aika: Thomas ja Richard + 10 muuta sveitsiläistä poikaa lähti juhlimaan sulhas-Ursin polttareita Moskovan yöhän.

Verna on oppinut vaihdossa paitsi hyvin venäjää myös tärkeimmän: Russian pose!

Mä lähdin Moskovassa asuvan opiskelukaverin Vernan kanssa toisaalle juhlimaan. Sveitsiläisten polttarit alkoi reissulla banjaan, ja kuulemma etenkin vihdoilla toisiaan hakkaaminen oli tehnyt vaikutuksen. Me aloiteltiin Vernan kanssa bileiltaa muutamalla olutkannulla Cafe Gogolissa, jossa tavattiin kolme mukavaa moskovalaislesboa. Ne vei meijät myöhemmin kivalle homoklubille, jossa olo tosin oli vähän ulkopuolinen. Harvoin on sellainen olo, että otsaan olis kirjoitettu "hetero". Yön pimeinä tunteina päädyttiin samalle klubille sveitsiläisten kanssa (jostain kummasta syystä polttariporukka oli niin ikään päätynyt homoklubille) ja perivenäläisen tapaan bileet päättyivät aamu(yön) sushille. Takaisin hostellissa oltiin aamukuudelta, tasan 24 tuntia sen jälkeen, kun oltiin herätty. Seuraava päivänä herättiinkin neljän aikaa iltapäivällä. Viiden aikaan syödyn aamiaisen jälkeen käytiin ihailemassa Moskovaan valtion yliopiston puistosta. Illalla kaikki oli niin väsyneitä edellisillasta ja seuraavana päivänä oli vuorossa venäläiset häät, joten perjantaina mentiin nukkumaan jo kahden aikaan yöllä. Seuraavana aamuna aloitin häihin valmistautumisen venäläisittäin pitkän kaavan mukaan: Thomasin ja Richardin vielä nukkuessa lähdin läheiseen kauneussalonkiin kampaajalle ja manikyyriin. Koska venäläisten tyyli eroaa välillä länsimaisesti, pelasin varman päälle ja pyysin kampaajaa tekemään perinteisen lettikampauksen, josta tuli tosi hieno! Manikyyrissä käyn vaan Venäjälle about joka toinen vuosi ja manikyristi kauhistelikin mun kynsiä. "Miksi et tee itsellesi manikyyria kotona?" "Ei se oo mulle niin tärkeää", vastasin. "No, mikä on sitten tärkeää eurooppalaisille naisille?" Aloin jo valmistella puheenvuoroa, miten ehkä urheilu, kavereiden tapaaminen tai joku muun on Euroopassa tärkeämpää kuin kauneudenhoito, mutten ehtinyt sanoa mitään, kun manikyristi jatkoi "Hiukset, meikki vai mikä?" En oikein tiennyt, mitä sanoa, joten sanoin vakuuttavalla äänellä "Hiukset, ne on erittäin tärkeät Euroopassa" Taas tuli valehdeltua, kun en tajunnut että elämän tärkeät asiat tulee valita kauneudenhoidon piiristä.

Kun tukka ja kynnet oli kunnossa, lähettiin valumaan kohti hääpaikkaa, joka oli Moskovan ulkopuolella Mitishissä. Koska sulhanen on jo kevyesti ryssittynyt (tässä positiivinen merkitys), meidän piti mennä sinne elektritskalla ja taksilla sen sijaan, että oltaisiin suoraan hypätty taksiin. No, paikallisjuna on aina mielenkiintoinen kokemus Venäjällä. Tällä kertaa siellä myytiin mm. sähkötainnuttimia, joita myyjä ystävällisesti testasi ilmaan. Sveitsiläiset (tässä vaiheessa porukka oli kasvanut jo 8 henkilöön) jo vähän mietti tainnuttimen ostamista, sillä hostellin respan poika oli sanonut, "että kunnon häissä tapellaan aina". No jäi ostamatta ja monivaiheisen etukäteen tilattujen taksien löytämisen ja määränpään selittämisen jälkeen päästiin perille häävieraille varattuun hotelliin, joka oli jonkilainen lepokeidas. Neuvostoaikana paikka oli puolueen käytössä ja suljettu ulkopuolisilta. Nytkin meni vartti ennen kuin portilla seisseet vartijat suostuivat päästämään meidät sisään. Hotellissa ehdittiin just vaihtamaan vaatteet ennen kuin bussi lähti kuljettamaan meitä hääpaikalle, läheiseen ravintolaan.

Ruokaa oli, juomaa oli.

Tähän mennessä koko päivä oli mennyt paikasta toiseen säntäilyyn, eikä kukaan ollut oikein ehtinyt syödä edes aamiaista. Hääpaikalle odottikin mahtava, mutta samalla myös pelottava näky, kun vieraat ohjattiin aperitif-pöydän luo. Pöytä notkui vodkaa, viskiä, viiniä ja tuoremehua. Onneksi oli myös syötävää, ja mä aloitin varovasti viinillä toisin kuin kaikki muut, joiden aamiaiseksi muodostui pari votkapaukkua. Hyvä alku mille tahansa lauantaiaamupäivälle. Morsiuspari saapui hääpaikalle vasta myöhemmin ja myöhässä, sillä venäläiseen tapaan avioliiton rekisteröiminen oli kestänyt odotettua pidempään. Morsiusparin saavuttua bileet akoivat todenteolla. Tässä vaiheessa kello oli about kaksi iltapäivällä ja ohjelmaa kesti aina puoleen yöhön. Häät oli kerrassaan loistavat, mäkin haluan venäläiset häät!

Lahjat laitettiin joulukuusen (?) alle. Morsiuspari kuuntelee lahjapuhetta.

Parasta oli se, että sulhasen vanhemmat on sveitsiläisiä maanviljelijöitä, jotka oli saapuneet häihin kansallispuvuissa. Venäläisetkin saapuivat omassa kansallispuvussaan: minihameissa ja piikkaressa. Sulhasen vanhemmat oli välillä (tai aika usein) aika hämillään, kun venäläiset häät oli, no venäläiset häät. Votkaa juotiin jatkuvasti, koko ajan oli joku ohjelmanumero/tanssi/puhe käynnissä ja diskovalot välkkyivät. Lisäksi usein alettiin huutaa "gorkagorkagorka" jolloin morsiusparin tuli suudella mahdollisimman pitkään.

Venäläisissä häissä kaikki tanssii.

Suomessa vaihdossa ollut Ksenia toi suomalaiskulttuuria häihinsä. Häävalssin sijaan Urs ja Ksenia veti oman koreografiansa Finskaja Polkan tahdissa.

Jossain vaiheessa iltaa osa vieraista (en minä) alkoi olla aika tuiterissa. Sveitsiläisten kunniaksi on sanottava, että ensi sammui venäläinen ja sitten vasta sveitsiläinen. Bussi vei meidät takaisin hotelliin jo puolen yön aikaan, mutta bileet jatkuivat hotellin baarisa, kunnes baari lopetti myymisen koska "votka loppui". En tiedä oliko se totta vai tekosyy saada meidät jo nukkumaan.

Morsiamen kaverit ensin itki perinteen mukaan ja seuraava ohjelmanumero sisälsi vihtoja, laulua ja kultahattuja.

Viisi siviiliä ja yksi agentti

Kirgisian-reissu oli kevään ehdoton kohokohta, mutta huhtikuulle mahtui muitakin mahtiviikonloppuja ja -viikkoja. Ensin oli pääsiäinen, jota edelsi parin viikon tiukka gradu-valmiiksi-putki. Vikana viikkona ennen pääsiäistä tein valehtematta gradua väh. 12 tuntia päivässä. En edes pystynyt lukemaan lehtiä tai surffailemaan netissä, kun tarve saada gradu valmiiksi oli valtava. Vikoina päivinä en edes käyttänyt aikaa turhiin asioihin, kuten pukeutumiseen, syömiseen tai talosta postumiseen. Mutta kyllähän se sitten valmistuikin, pitkäperjantaina aattona työ lähti apuohjaaja-Annalle tarkastukseen.

Olli pitää puhetta sveitsiläisen demokratian alkulähteellä. Korokkeelle sai/saa nousta kuka vaan ja puhua kansalle.

Pitkäperjantaina saapuikin heti ryhmä turisteja: Lotta Pariisista Unescon-komennukseltaan sekä Timo, Olli ja Satu Suomesta. Mä lähdin Suomesta saapuineita lentokentälle vastaan Zürichiin ja olin vähän ihmeissäni, kun oviaukosta tupsahti Timon ja Sadun lisäksi yksi wannabe 50-luvun agentti. No Ollihan se oli, pitkässä ja tummassa ulsterissaan ja hatussaan. Siitä takista vitsailtiinkin sitten koko viikonloppu. Ekana iltana mentiin turistien kanssa peruskierrokselle Berniin: karhutarha, ruusupuutarha ja parit stamkneipet. Illalla mentiin syömään Tramdepot-panimoravintolaan, jossa on huippuhyvien oluiden lisäksi huippuhyvää ruokaa. Timo tosin taisi eniten himoita viereisen pöydän kaljatynnyriä: "Helpostihan ton viis litraa sais juotua". Seuraava päivä vietettiin niinikään Bernissä, tällä kertaa shoppaillen. Olli teki kuolemaa kaikissa urheilukaupoissa, mutta innostui vintage-puodeissa. Timo puolestaan sai rakot käsiinsä jo sovittaessaan vaelluskenkiä, olis ehkä syytä kovettaa nahkaa muuallakin kuin toimistotöissä. Mutta löysi lopulta hyvät vaelluskengät.

Illalla vuorossa oli pikkupizzojen paistaminen raclette-pannulla, temppu joka opittiin taannoin vuoristolomalla (ks. aiempi blogi keväältä). Pizza oli huippuhyviä siitä huolimatta, että olin sekoittanut leivinjauheen ja kuivahiivan, eikä taikina kamalasti kohonnut. Myöhemmin illalla seuraan liittyi Sasa ja pääsiäislomaksi saapunut Ilkka Baselista, joita (tai ehkä lähinnä Ilkkaa) oli kidutettu (ainakin vähän) dinnerillä Sasan pomojen kanssa. Lisäksi meidän pikkupippaloihin saapui "kielimiehenä" tunnettu Chris. Muita kavereita ei saatu kiristettyä paikalle, ja nyt kaikki luulee (vastoin totuutta!) ettei meillä oo yhtään kavereita Bernissä. Ennen Chrisin saapumista Thomas kertoi meille tarinan Berliinin-ajoilta, jolloin se ja Chris pelasivat yhdessä sählyä Saksan ykkäsliigassa. Yhtenä normaalina treenipäivänä kaverit pelailivat normaalisti, kunnes yhtäkkiä kuului vertahyytävä huuto: Chris oli purrut pelin timmellyksessä kielensä poikki. Ambulanssi paikalle ja kaveri sairaalaan. Voi ehkä kuvitella, miltä tuntuu kuin about miljoona hermoa sisältävä kieli ommellaan takaisin. Kuulemma piti opetella puhumaan ja pussaamaan uudestaan, eikä Chris enää kuulemma pelaa sählyä ilman hammasuojia. Siksi siis lisänimi "kielimies".

Murten-järvi, jonka ympäri poljettiin.

Koska ilta venyi pitkäksi, seuraavana päivänä kaikki teki enemmän tai vähemmän kuolemaa. Päätettiin kuitenkin lähteä heittämään 36 kilsan (miksi?) pyörälenkki Murten-järven ympäri. Koska oikea urheilu olisi saattanut tappaa meidät kaikki, päätettiin ottaa Flyer-pyörät, jotka tavallaan osaltaan polkee sun puolesta. Näin siis kolmen kilsan aloitusylämäenkin saattoi polkea rennosti satulassa istuen ja taaksepäin nojaillen. Mustat pilvet ympäröi meitä lähes koko pyöräretken, mutta jollain tuurilla selvittiin kastumatta. Ainoa vahinko oli Ollin ja Satun kipeytyneet (mistä?) lihakset. Timo ihastui flyereihin ja vannoi, ettei enää koskaan aja normaalimallilla, jolla oikeasti pitää urheilla.

Pakollinen kuva äidille: kypärät on päässä!

Seuraava päivä vietettiin taas pyörimällä Bernin eläintarhan suunnalla ja terassikautta avaten. Tarkoituksena oli mennä Paul Klee Zentrumiin ihailemana taidetta, mutta jossain vaiheessa se ei sittenkään enää huvittanut. Rösti ja bisse tuntuivat paremmalta idealta. Vikana päivänä mentiin Zürichiin odottelemaan Suomeen palaavien lentoa. Lämpöä oli vähintään +20 astetta ja viettiin päivä maleksimalla terassilta terassille. Matkana varrella tosin syötiin vähän jätskiäkin, loisteliasta!

Sveitsiläinen hymy, kun edessä on pannu lihaan ja juustoon upotettua röstiä.

KyrgyzSTAN

In Kyrgyzstan you often needed four-wheel-drive to get forward.

Our trip to Kyrgyzstan had a rather interesting start: just two weeks in prior to our trip there was a violent revolution in the country. The authoritarian president Kurmanbek Bakiyev was ousted (he eventually fled the country for Belarus where his friend, a fellow-dictator Lukashenko offered him an asylum) and new interim government was placed.

The revolution started with mass demonstrations and ended into bloodshed, which left 78 demonstrators (mainly young men) dead. The rumours say that president Bakiyev ordered snipers to shoot the demonstrators in the head, some even say that the snipers were women so that the victims could not get to paradise (according to some Muslim doctrine a martyr killed by a women is denied the place among virgins in paradise).

Guess which room used to belong to ousted president Bakiyev? In the front: pictures of the killed demonstrators, mainly young men age 18-25.

Nonetheless, the revolution happened and the old rulers were ousted. Our problem was to decide whether to go there or not. Was it safe, while the protests continued during the following weeks of the revolution? Did the flights operate in a normal way? Foreign Ministry of Finland advised to avoid travelling to Kyrgyzstan unless you had an absolute need to go there. There were even speculations about the possibility of civil war because the ousted president Bakijev was collecting his supporters in the southern part of the country. Finally, two days before we were due to take off, the (ex-) president left the country. And we decided to go in.

People paying respect with flowers to the ones who were killed. The people we spoke to, all agreed that the price (78 dead) was too high even though they were happy that Bakiyev is gone.

But of course something else came up: There was an ash cloud drifting from Iceland after the volcano erupted. The whole European airspace was practically closed. Even though the satellite pictures clearly showed that the ash was also in the Russian airspace, our flight to Kyrgyzstan was operated normally from the Moscow Sheremetova airport. Even the babushka at the check-in counter was surprised to see that my travel companion Tuija had been able to flight to Moscow from St. Petersburg. ”I wouldn’t have done it”, she said. Well, luckily the Russians authorities didn’t seem to be too concerned about the ash so we got to Kyrgyzstan against all the odds. On Monday morning 5am we landed at the Manas airport in the outskirts of Bishkek, the capital.

Some volcanic ash. Luckily we were flying towards east.

Arrival

The first thing to do at the airport was to get the visa. Luckily the Kyrgyz authorities have made it rather easy: just knock on the window of the visa office at the airport, the guy there wakes up, fill out the documents and pay 70 dollars. And just like that, the visa sticker was in your passport.

Aaro, our host, was waiting for us in the airport with a book (Täällä Pohjantähden alla) and with his favourite (?) taxi driver, Oleg. We jumped in the car, looked for seat belts, of course they didn’t exist in the back seat. Aaro, however, had one in the front and he used it. After about five minute Oleg started: ”Aaro, what is that?”, pointing at his seatbelt. ”You don’t need.” opening the seatbelt, ”In Kyrgyzstan we have different mentality”. Indeed, that we were about to learn that later. As well as other Oleg’s philosophies.

View from Aaro's window. The main street is behind the building in the picture.

Early in the morning we arrived at Aaro’s flat, located in the very centre of Bishkek. After little nap we woke up just to realize that there is no cold (?) water coming, only boiling hot. And due to the lack of cold water, the toilet didn’t work. Great. Luckily Aaro had tricks for using the toilet any way and the shower was at least warm enough. The same water problem happened again during the following week, that time only, also the hot water was switched off. Aaro was at the University when Tuija and me got up and tried to do the usual morning stuff. The lack of water forced us to have breakfast (and use toilet) in a cafe near by. But just when we were leaving, someone knocked the door. We looked through the door eye and there were two men standing behind the door. After a short moment, we decided to ask, who they were, still however, keeping the door closed. Their Russian was incomprehensible, but we heard them say ”polizei” or something like that. After that, we definitely decided to not open the door. After few minutes of knocking (banging) the door, they left. Fifteen minutes later also we dared to run out of the house. Later on, we found out, that they weren’t from the police, but tax authorities that wanted to know lived in the house. Anyhow, exciting enough, especially after the revolution.

During our one week in Kyrgyzstan we did so many various things, so I will write the blog not in choronological order but by dividing the different topics in chapters. That is all I had energy to write, but the stuff we experienced is about 100 times more.

Prosecutors office: Some say that Bakiyev himself was responsible for burning it down. Who else would have had the motive to destroy the documents there?

Nature

Before I even planned to travel to Kyrgyzstan, I assumed that the whole Central Asia is covered with deserts which are burning hot during summers and ice-cold during winters. This may be the case for example in some parts of Kazakhstan, but not in Kyrgyzstan. According to some information the ranges of mountains cover 80 per cent of the country. The Alpine fever cought us already the second day of our week in Kyrgyzstan. (First day of the holiday we spend at the Osh Bazaar in Bishkek shopping tapochkis, jurta-look-a-like hats and snow covers for our hiking boots and - pants). Luckily in Bishkek, you can already see the mountains in the horisont. So on day number 2. we jumped into Oleg's cab and drove to the nearest natural park at Ala-Archa mountains about one hour drive outside Bishkek. It was Tuesady and we were pretty much the only ones there (if you don't count a group of Dutch bird watchers) and the sun was shining from the clear sky. The conditions couldn't have been better. Our travel guidebook warned that the route we were planning to take was "strenuous" but still we considered this to be good start for the hiking season of the year. The first hour of our hike up to the mountains was heavy, the following two hours quite easy and the last two up were pure pain. But the pain was good: climbing up in the snow, sun burning your face and the thin air making it hard to breath. At the end you had to have breaks in every five meters because it was simply too hard to walk more at one time. Some water and Snickers and then you were ready to keep coing again. We did not quite reach our goal because we still had to get down before the dark and after five hours of hiking, we decided to turn back. Despite the pain and agony, the hike was so far the best I ever made!

Ala-Archa. The best hike ever.

After the first hike we were more or less exhausted (Tuija got overdoce of fresh air after breathing only dust in St. Petersburg the past year) so the following day we stayed in Bishkek and observed the devastation the revolution had left in the city. But the day turned out to be sunny and nice so the atmosphere in the city was relax and happy depsite the misery happened only few weeks earlier: people were strolling in the parks and eating ice-cream. So did we.

However, the next day we were ready again for the next adventures. We jumped into a taxi after crazy bargaining at the taxi station of Bishkek. The situation got already a bit intimidating when the drivers tryed to convince to hire them, often using loud voice and surrounding you in a group. Eventually one Kyrgyz babushka grapped Aaro's arm and took us to her son. They had the best offer and so we jumped in to the car of babushka and his son which turned out to be great choice even though it seemed the babushka violated some cartel rulers of the other drivers. After nice chat during the three hours drive to northern part of Kyrgyzstan they dropped us off in Tamchi, a tiny village at the second biggest alpine lake in the world. There we stayed over at homestay, quite common way to sleep and eat in Kyrgyzstan. Prices are resoanable, food is good and most importantly, staying at someones home is much more interesting than staying in a hotel. After nice lunch cooked by the family we jumped on the horse back and rode to the lake. It was super beautiful until the horseman for some reason wanted to show us the construction site of the airport. So the last hour of the ride we spent among the bulldozers and tractors. Anyhow, being in a horseback after five years break was amazing, espeilly when you could see the snow-peak mountains at the background!

The village was at the beach of an enormous alpine lake, Issyk-Kul that is more than 180 long and about 700 meters deep. It never freezes and but let me tell you, the water was freezing! We had a swim, or more correctly a dip, in the lake. According to a Ukrainian woman who did a manicure for me in Moscow one week earlier, swimming in this lake, which is full of minerals, would make us really fertile. Well, let’s wait and see. Maybe the crazy hot banja we went after swimming killed all the benefit we may have got from the lake, especilly the boiling-hot water drops falling from the ceiling of the banja onto our backs. I loved the feeling in a sick, twisted way, but Tuija and Aaro were cursing quite a lot when the drops reached them..

Issuk-Kyl means "hot lake" but it sure wasn't!

The next day we continued our trip to further east, to city called Karakol, which is sayed to be one of the main "tourist attractions" of Kyrgyzstan. As you can imagine, it was nothing like Teneriffa or Ibiza but touristic enough that we could enjoy nice home stay and horseback riding again. Lunch was however hard to get because the tourist season starts only on June and we were one of the first tourist there this year. Even the horses we hired for the next day had tourist on their backs previous time last summer. This time we had a bit better-built horses after the tiny ones in Tamchi (at least I looked like a monster big with my little pony) and the saddles were better. We also got two horsemen with us instead of one.

Me and my stallion. We learned that stallion is in Kyrgyz "aigr", gelding is "akt" and mare is "be". Plus they had about 30 other names for a horse. For example 1-year-old horse was called something else than 2-year-old and so on. In Kyrgyzstan horses are highly valued: according to old Kyrgyz saying, when man has a day to live, he spends half of it on a horse back. And "in Kyrgyzstan they don't ask your name, they ask your horses name: you are known by your horse". During the Soviet years crucial majority of Kyrgyz wild (and domestic) horse population was destroyed but thanks to one French woman Jacqueline Ripart, the wild population has been revived. You could also see a horse at every backyard.

Dead end. That was an avalanche our super ponies could not cross any more.

Our plan was to ride half way up to our destination which was valley of hot springs in Altyn-Arashan at the mountains near Karakol. After three hours of riding under a burning sunshine, among cows and sheeps, after seeing a dead dog (previous day we saw a dead cat) and after getting our asses sore we faced an insuperable obstacle: an avalange. The first avalange we could cross with horses although it seemed unlikely but the next one was already too much. So down from the horseback on on our feet. The horses and the horsemen turned back and rode away. We still had four hours hike in front of us, although we had planned to ride to the point where we would have had to walk only two hours. But the view was amazing, we got water from the alpine river running next to us and the hike was easy compared to the one we did in Ala-Archa. Still after few hours of hiking (still sore and sun burned from the first three hours on the horseback) it started to feel that we will never reach our goal. Until after the steepest uphill we faced this view:

Our heavenly goal. Valley isolated from the real world. It took 3 hours on a horseback and 4 hours by foot to get there.

That was our accommondation for the night. First we jumped into the hot springs which we inside old barns (or actually we did not jump, because the water was soooo hot). Pretty fast after the bath and some noodles (yep, bring your own food) and after round of playing Yazz we were pretty much falling a sleep. The next morning we woke early and left the cabin already 7.30am. The walk down was faster and but more painful especially for poor Tuija, who suffered from crazy blisters. That was Karakol, after the hike we jumped into an another taxi and drove back to Bishkek in order to catch our flight the same night.

The nature was by far the best part of the trip but we also faced other interesting things and personalities. Meet the Kyrgyz people:

Taxi driver Oleg

Already on the way from the airport we learned that he liked to talk. A lot. Nonetheless, we decided to hire him as our driver when we headed to the mountains the following day of our arrival. During the first drive with him, he already tried to convince me and Tuija to marry Kyrgyz men and thus, built ”a bridge” between Kyrgyzstan and Spain (yep, even after 15 times of correcting him, Oleg liked to think that we came from Spain, maybe he didn’t know where and what Finland is). We tried to tell him that we would not be good wives for Kyrgyz men because we don’t care about housework. His answer was ”It is normal. The first five days the wife cries, then she starts cooking”.

The second day he started pressure Aaro to marry a Kyrgyz women, probably from the same reason (he also had a nice habit to grap Aaro’s knee when he wanted to speak with him) One of Aaro’s expats friends Silwia, a Polish girl, joined us for the hike up the mountains near Bishkek. Oleg somehow got really attached to her and wanted her to marry his younger brother. Silwia was joking along and promised to do so. But still, it was a minor shock when we came back from the hike. Oleg was waiting for us with his brother in order to introduce him to Silwia. In Kyrgyzstan they are at least effective if nothing else.

Oleg also told us, that during our hike, a ”real war” had started in the southern part of Kyrgyzstan. However, we couldn’t find any further sign of this war, not from the local not from the international media. He was also embracing Soviet Union or at least the quality of the roads made back in the Soviet era. Also Putin was his favorite. When asking who will be the next president, the answer was ”Putin will come”.

Besides driving his taxi (Mercedes Benz), Oleg was also an ex-member of militsija, a farmer and some sort of doctor - at least according to him. When Aaro was coughing, Oleg ordered him to drink strong green tea with sheep fat mixed in it. Too bad we never tried that. Our friendship got an annoying end when he charged us more that we agreed. After happily accepting our money, he tried to tell Aaro ”this is only paper, our friendship is more important”. Yep yep, nice guy, but maybe Aaro will have a short brake from him for time being.

Man and woman

In Kyrgyzstan only the mosques revealed that we are now in a Muslim country. During the week travelling around Kyrgyzstan I only saw one woman wearing a niqab (a veil, discovering only eyes). The young girls dressed like Europeans, or more, like Russians. Too revealing shirts or miniskirts, however, you could not really see.

Despite being really moderate Muslim country, there were some distinctions from European or Russian way of life. First, the girls and boys didn’t really hang out together: men or boys had their own groups and women and girls their owns. Usually men treated me and Tuija the same way that they treated Aaro, but for example once we met taxi drivers who ignored us totally while making friends with Aaro. Maybe he was being respectful and not speaking to strange women. Or maybe he was just a chauvinist asshole.

"Bread" in Kyrgyz language is "naan".

We learned that according to Kyrgyz law women are not allowed to own cattle, which causes problems especially when men leave for work to Russia. Women are left behind, often with a bunch of children. But what we saw was that the men were taking care of the housework with their wives. At one family B & B where we stayed the husband was helping with cooking and heating up banja for us (okey, maybe everything related to fire and wood are traditionally masculine tasks). You could also see men often with small children, sometimes the men were taking care of the sheeps with their children, other times just playing with them. Once in a taxi on our way back from the eastern part of the country, even the taxi driver helped the passengers with their child. When the little girl had to pee, the driver grapped her in his arms, pulled the pants down, and helped her pee. Could you imagine any taxi driver in Europe to do the same? Or in Helsinki?

Osh bazaar. For some reason they often sold bread from a baby carriage.

However, there were some duties, which were strictly reserved for men. You could hardly ever see women on a horseback or driving a car. I can imagine, that there were also some duties reserved only for women, probably inside the house. After all, in Kyrgyzstan man is the head of the family and according to my local friend Bermet, an educated young woman, ”that is okey, because it is our tradition”.

Kyrgyz marriage

In Kyrgyzstan they have this rather awful tradition of kidnapping brides. Despite being illegal, kidnappings still happen especially in the rural areas. If you wish to kidnap a bride, do as follows: A group of men jump into a car, drive to the place where the bride-to-be usually is and kidnaps her. The woman is then taken to the man’s house where his female relatives take the girl and try to place a veil on her head. Of course it is often quite a struggle, before the veil is on and the bride is marked. From this point there is now way back. It is already a shame if the bride is in the man’s house, not to speak about that she is forced to spend the night there. After that the girl’s family rarely takes her back in order to maintain the dignity of the girl.

None of us was kidnapped that sunny day in Bishkek. Even though we drank ice-cold shoro, which was supposed to make us thin, healthy, cure the hang-over + everything else you dare to wish for.

Sometimes the kidnappings are cruel; the girl is forced to go with the man into his house, where she is in worst case raped and abused. After that she is forced to marry that man and stay to live at his parents house with her new husband (according to the tradition, the youngest son stays with the parents). Thus the new bride becomes kind of house slave: she cooks, cleans, takes care of the laundry etc. And all this with the total strangers, apart from her family, because it is not very acceptable to have too much contact with your ”old” family after you get the ”new” one through the marriage.

However, there are cases in which the man and woman decide to get married and only after that the man ”kidnaps her”. And of course there are marriages, especially in the urban areas, where there are no kidnappings involved.

Despite this tradition seems old fashion and cruel, the young women have to still be afraid of the kidnappings. My friend Bermet says, that of course she is afraid of that and her mother even more. She told her mother having even nightmares about her kidnapping even though in Bishkek it is not that common. She comes from a rural area where many of her old classmates are kidnapped, in one case the girl was only 14 years old and the man 40 years. ”But the community disapproved that marriage heavily”. Of course she hopes that not to happen, but if it does, you don’t have too many options. I really do hope, that she will be left in peace, a girl of our age, having to face fear like that, seems so unfair.

Riding at Issuk-Kyl. Riding with a Kyrgyz hat was like riding with a helmet.

Society

Despite being really poor country, what surprised me, was the optimism of the people. At least the people we met were all active in their own areas. For example one lady who was our hostess in our home stay did not only run the (small-scale) tourists business of her village, but also participated handicraft exhibitions and tough the Kyrgyz style hand work for others. Maybe they are so used to that the government wont do anything for them, which is why they are self-employed.

Backyard of our first homestay in Tamchi.

Despite the high un-employment rate and the lack of political stability, the people still found interest to keep their backyards and houses clean and neat. The houses may have not been freshly painted but at least everything was relatively well kept. You could find some empty beer cans and vodka bottles up in the mountains, like often in Russia, but less than I would have expected from a former Soviet country.

Our room in the homestay.

Due to the Soviet past, there were also other Russian habits in the society. First, everyone we met, could speak more or less fluent Russian and they switched between Kyrgyz and Russian with no problem. (Still someone trying to say that Finland really is a bilingual country). Also the active drinking of vodka and other Soviet-inherited beverages were quite visible in this central Asian Muslim country. Also pork was available in most restaurants and like said above, hardly any woman covered her head. However, we were only at the Northern part of the country, whereas the South is told to be more Islamic and where women choose to cover their head more often.

All in all, despite revolutions etc. Kyrgyzstan is a hidden treasure of central Asia. The holiday was really interesting mainly because local people were so willing to speak to tourist about their political views and lives. Hopefully they will pull their political stuff together that the nice people of Kyrgyztsan could get better life and decent leaders. But like one of the Kyrgyz people we met said: "there is a bad habit of revolutions, it may happen again". Fingers crossed, let's hope there is no need for that!

(pictures with me in them are taken by Aaro)