Sveitsiläistä hulinaa

Hyvää vappua kaikille! Sveitsiin muuttamisen ansiosta pääsen nykyään juhlistamaan vappua kaksi kertaa vuodessa. Eka kerta on tuttuun tapaan toukokuun 1. päivänä, mutta kalenterini uutta kakkosvappua juhlitaan joka marraskuun toka vikana maanantaina. Juhlan nimi on Zibelemärit, josta vähän vihjasin jo viime kirjoituksessa.

Vastoin alkuperäisiä suunnitelmia ei noustu aamuneljältä katsomaan konfettisotaa ja berniläisten kännäämistä, vaan liityttiin joukon jatkoksi vasta aamupäivästä. Koko kaupunki oli ihan tukossa, sillä moni berniläinen pitää Zibelemärit-maanantain vapaana ja jalkautuu kaupungille heittämään parisilppua muiden kaupunkilaisten päälle. Aluksi saatiin olla suhteellisen rauhassa, kun käsissä ei ollut omia aseita (pussia täynnä paperisilppua) ja keskityttiinkin sotimisen sijaan Glühwieniin ja valkosipulin haisteluun. (Zibelemärit tarkoittaa vapaasti suomennettuna sipulifestareita). Mutta lopulta kun ostettiin omat konfetit, alkoi taistelu. Pahimpia oli pikkupojat, jotka heitti värikästä paperia armotta kaikkien päälle. Mutta paperisilppua heitteli poikien lisäksi vanhat sedät, naiset ja teinit. Oma koskemattomuus karisi heti, kun otti aseen käteensä. Ilmeisesti niitä vastaan vaan taistellaan, joilla on jotain, millä puolustautua.

Erasmus-kaverit konfettisodassa berniläisen pojan kanssa.

Kaupungilta matka jatkui baariin, jossa oli luvassa saksalaista schlageria laulava bändi. Meno oli vallan riehakasta ja suoraan sanottuna parasta, mitä oon Sveitsissä päässyt koskaan kokemaan. Paikalla oli paljon Thomasin kavereita ja tuttuja, joten kerrankin sai tutustua paikallisiin ihmisiin kertarysäyksellä. Vaihtareiden joukossa ei kauheasti sveitsiläisiä nimittäin pyöri. Schlager oli ihan jees, mutta kaksi settiä saksalaista humppaa oli lopulta enemmän kuin tarpeeksi. Mutta tuskin maltan odottaa ensi vuotta: Zibelemärit tuo berniläisten parhaat puolet esille!

Schlager!

Ainoa juhlaa varjostava asia on ollut Finn-karhun loukkaantuminen. Karhu voi suhteellisen hyvin olosuhteisiin nähden, mutta sveitsiläiset on olleet aika järkyttyneitä tapahtuneesta. Lehdet seuraavat Finnin toipumista päivittäin ja karhujen häkin lähelle on kuulemma tuotu hunajaa ja "parane pian"-kortteja. Kai karhun olo on kohentunut, muttei tiedä feikkaako se vain villieläimelle tyypilliseen tapaan vahvempaa mitä se oikeasti on. Vammat kuulostaa aika pahalta: poliisi joutui ampumaan Finniä rintaan konekoväärillä, jotta se päästäisi häkkiin juosseen miehen otteestaan. Eikä karhua voi leikata tosta vaan, sillä ne ei aina herää narkoosista. Narkoosipistoolia ei voitu käyttää, sillä unilääke vaikuttaa vasta 10 minuutin viiveellä. Siinä ajassa Finn olisi ehtiä repia miehestä irti muutakin kuin toisen käden (jep, katsoin videon hyökkäyksestä, en suosittele kenellekään) No toivotaan parasta, ainakin Finn kuulemma syö jo ja on noussut seisomaan.

"Rakas Finn, rakastamme sinua"

Oon tehokkaasti lintsannut koko viikon, alkuviikko meni Zibelemäritissä ja siitä toipuessa ja tänään olin täällä vierailevan Wanen kanssa vaeltamassa. Laskemaan ei vielä pääse lumipulan takia, mutta haikkauskausikin on vuorilla jo päättynyt sään arvaamattomuuden vuoksi. Mentiin Juralle, joka on eräänlainen tunturijono, mutta maisemat onneksi ovat vuoriset. Ei ollut melkein ketään enää tähän vuoden aikaan haikkailemassa, joten myös eräkahvilat oli suljettu. Lisäksi haikin päättymisasemalta meni busseja kivasta vaan kolmen tunnin välein. Odottamisen sijaan päätettiin liftata ja homma sujui helpommin kuin olisin ikinä uskonut. Eka auto pysäytti, mutta yritettiin liian toiveikkaasti pummia kyytiä liian pitkälle. Myös seuraava auto pysäytti ja vei meidät bussipysäkille. Vaikka oltiin yhä Bernin kantonissa, kieli oli ranska mutta hyvin selvittiin leikkimällä, että puhuttiin ranskaa. Lopulta vaihdettiin kuitenkin englantiin ja kuskina ollut nainen kertoi lukevansa mielellään Arto Paasilinna. Onneksi täällä tunnetaan vaan herran kirjat, ei viimeaikaista sekoilua.

Eka oli pilvistä, mutta sitten päästiin niiden yläpuolelle.

Tällä viikolla on myös selvinnyt, että Sveitsi siirtyy naisvaltaan ensi vuonna. Nationalratin uusi presidentti on 32-vuotias nainen (titteli tuo tyypille Sveitsin vaikutusvaltaisimman aseman) ja myös kaksikamarisen hallinnon toiseen kamariin Ständesratiin valittiin naispresidentti. Lisäksi Bundespresident, eli pressavuorossa oleva ministeri on ensi vuonna nainen. Ei tää paikka enää ehkä olekaan sovinismin viimeinen linnake.

Sveitsiläiset äänestävät parhaillaan myös niistä surullisen kuuluisista minareeteista (ks. aiempi blogi) ja aseidenvientikiellosta. Maan kauppaministeri yritti viikonlopun lehdessä onnettomasti puolustaa aseidenvientiä: "Emme myy aseita armeijoille, joilla on lapsisotilaita. Eivätkä lapset edes osaisi käyttää näin monimutkaisia aseita". Jepjep. Vaalitulosten pitäisi olla selvillä ensi viikosta.

Sveitsiläinen kansanäänestää.

Berniläisten nakkina on päättää myös kaupungin ensi vuoden budjetista. Kotiin tuotiin parikymmensivuinen lehtiä täynnä budjettilaskelmia ja diagrammeja. Arvelisin, että noin 3 prosenttia kaupunkilaisista oikeasti jaksaa lukea sen läpi.

Muuten kyllä kannatan tätä suoraa demokratiaa: kuka tahansa saa tehdä aloitteen kansanäänestyksestä, kunhan saa kerättyä vain tarpeeksi tukijoita aatteellen. Eikä jatkuvat äänestykset tule edes kalliiksi, sillä sveitsiläisten kansallisvelvollisuuksiin kuuluu osallistua ääntenlaskuun vuorollaan. Brilliant!

Finnin ja Finn

Alan pikkuhiljaa uskoa niitä, jotka väittävät kielten oppimisen helpottuvan viiden kielen jälkeen. En nyt väitä, että osaisin viittä kieltä sujuvasta, mutta oon ainakin yrittänyt opetella niin ruotsin, enkun, venäjän kuin saksankin kielioppisäännöt. Nyt kun opiskelen ranskan alkeita, on kaikki paljon loogisempaa. Mun päähän on ilmestynyt sellainen kielioppikehikko, johon uusi kieli pitää vaan upottaa sen sijaan, että taas täytyisi yrittää ymmärtää, miten datiivia käytetään tai mikä ihme on gerundi. Venäjän kanssa taistelin noi säännöt selväksi, mistä on ollut suunnattomasti hyötyä saksan ja nyt ranskan kanssa. Vaikka ruotsin opiskelua kannatankin, samaa kielioppikiirastulta ei joutunut käymään silloin lävitse, koska ruotsi on muihin kieliin verrattuna suhteellisen helppo oppia. Venäjän kielioppi sen sijaan on asia erikseen. Jokainen sääntö pitää tajuat perinpohjin ennen kuin mitään osaa ylipäätään sanoa.

Venäjän kielen opiskelu on kannattavaa siis monella eri tavalla. Suomessa voitaisiin pikkuhiljaa yrittää tarjota venäjää pakkoruotsin sijaan ihan tästäkin syystä: venäjän tuskallisuuden jälkeen kaikki muut kielet tuntuisivat megahelpoilta oppia! (ruotsi ja enkku taas pilaavat meidät muilta kieliltä: helpon kielen jälkeen kaikki muut tuntuu kohtuuttoman vaikeilta).

Kannatan venäjän opiskelua, koska:

a) venäjän jälkeen kaikki kielet on loogisia, helppoja ja ylipäätään puhuttavia

b) venäjän jälkeen oon oppinut elämään ymmärtämättä kaikkea, keskustella voi ilman, että ymmärtää, mitä toinen haluaa sanoa

c) täällä ihmiset on kiitollisia edes huonosta yrityksestä, Venäjällä harvoin sai kiitosta paskasta kielitaidosta

Oon jo alkanut puhua joidenkin Thomasin kavereiden kanssa saksaa, sillä yhden on helpompi mongertaa saksaksi kuin kolmen enkuksi. Ja etenkin parin kaljan jälkeen kieli on lähes sujuvaa, sillä en jaksa oikein välittää säännöistä tai siitä, jos puheeseen sekoittuu silloin tällöin vähän enkkua ja ruotsia. Ja Thomasin kanssa puhutaan jo about 20 prosenttia ajasta saksaa, eli kyllä tää tästä alkaa sujua. Alan uskoa myös niitä, joiden mielestä paikallinen poikaystävä on paras tapa oppia kieliä. Sveitsiläisten mukana tulee kaupan päälle vielä ranska, jos oikein jaksaisi panostaa.

Sveitsiläinen syksy pari viikkoa sitten. Kuva kotikadulta.

Sveitsissä oppii vastustamaan pakkoruotsia myös sen takia, että täällä ymmärtää miten vähän Suomi oikeastaan on kaksikielinen. Tietty porvoissa ja vaasoissa kaupan kassat vetää jommalla kummalla kielellä, mutta harvoin suomea ja ruotsia puhutaan rinnakkain. Yleensä se on joko tai, muttei molempia samassa tilanteessa.

Mun paikallisessa yliopistossa Fribourgissa sen sijaan jokainen keskustelu alkaa yleensä kysymyksellä "deutsch, français?" mutta monessa tilanteessa käytetään kahta kieltä rinnakkain. Esimerkiksi eilisessä spinningissä ohjaaja laski vuorotellen ranskaksi ja saksaksi sekä antoi ohjeet molemmilla kielillä ilman mitään ongelmaa. Ihan loistavaa kielenopetusta! Oon oppinut tähän mennessä jo numerot 1-10 ranskaksi ihan vain jumppaamalla kaksikielisessä seurassa. Ja suurin osa sveitsiläiset puhuu sujuvasti ainakin kahta maan kolmesta pääkielestä (saksa, ranska ja italia). Suomalaisista sen sijaan harva puhuu ruotsia mielellään tai ainakaan tarjoaa sitä vaihtoehtoa ruotsinkielisessä seurassa.

Ruotsin puolesta tosin sanottakoon se, että täällä Euroopassa voi väittää puhuvansa "skandinaavisia kieliä". Ruotsia puhuva osaa nimittäin pääsääntöisesti lukea myös norjaa ja tanskaa, vaikkei puheesta mitään selvää saisikaan. Ainkin oon hyvin pystynyt stalkkeeraamaan norjalaisen vaihtarikaverin Facebook-keskusteluja.

Fribourgissa suurin osa opiskelijoista tekee kaksikielisen tutkinnon, eli puolet opinnoista tehdään saksaksi ja puolet ranskaksi. Samanlaisille kaksoistutkinoille olisi varmasti kysyntää Suomessakin. Nykyään on helpompi suorittaa opintoja enkuksi kuin ruotsiksi, mikä on vähän ristiriidassa nk. kaksikielisyyden kanssa. Ainakin Hankenilla vaaditaan niin kovaa ruotsinkielen taitoa, että se lähentelee jo melkein syrjintää. Jos suomenruotsalaisille on tärkeää kaksikielisyyden säilyminen, ovia voisi avata vähän nykyistä enemmän myös suomea puhuville pyrkijöille, eikä sulkea suomenruotsalaisuutta pienen piirin puuhasteluksi.

Kielisekamelskan lisäksi elämä on muutenkin ollut aika sveitsiläistä. Tiistaina oltiin Thomasin kanssa Valiant-pankin asiakasjuhlissa, jonne pääsi sisään ainoastaan nimillisellä VIP-passilla, joka oli lähetetty kotiin viikkoa aiemmin. Pankki biffasi ruuat ja juomat sekä yleisöä viihdytti bändi, jota voisi ehkä kuvailla saksalaiseksi Yöksi. Keski-ikäinen pankkiyleisö oli ihan haltioissaan ja jammaili musiikin mukana. Mä sen sijaan pakenin baariin ilmaisten tarjoilujen pariin, jossa tarjoilu oli juntimpaa kuin oli odottanut: hodareita ja hampurilaisia. Mutta toisaalta on paikallisuudestaan tunnetun Valiantin jäsen, Credit Suissen tai UBS:n bileissä tarjoilut olis ehkä ollut prameempia.

Finn tai Björk.

Sveitsiläinen elämä jatkuu maanantaina, jolloin Bernissä on virallinen vapaapäivä Zibelemärit- sipulifestareiden vuoksi. Fribourgissa sen sijaan opiskellaan ja työskennellään, koska kaikille kantoneilla pitää tietenkin olla "omat" pyhänsä mielivaltaisiin aikoihin. Ideana on kai mennä kaupungille aamuviideltä katsomaan miekkailua ja heittämään muiden berniläisten päälle konfettia. Iltapäivällä pitää majoittua baariin, jossa soitetaan saksalaista iskelmää, schalegeria - musiikkilaji, jonka kaikki Alpeilla after skissä istuneet varmasti tuntevat. Siellä ollaan yöhön asti ja seuraavana päivänä pitäis vielä selvitä töihin.

Perjantaina mennään Thomasin työpaikan pikkujouluihin Zürichiin, jossa odotan vähän pankin juhlia parempia tarjoiluja. Illan teemana on 20-luku ja kuulemma sen mukaan saa myös pukeutua. Ajattelin turvautua perinteiseen pikkujoulu-univormuun: H&M:ltä ostettuun glitteritoppiin. Vähän jännittää, sillä niiden silmissä oon se, jonka vuoksi Thomas joutui ottamaan palkatonta vapaata viime kesänä. Sveitsissä palkaton vapaa on suhteellisen radikaali pyyntö, sillä ainakin tällä firmalla on linjaus, ettei palkatonta vapaata myönnetä. Suomessa se periaate on yleensö päinvastainen: yleensä lomalle tai sapattivapaalle pääsee halutessaan, sillä työnantajat ymmärtävät sen hyödyttävän pitkällä tähtäimellä. No, ehkä teen peruspikkujoulutempun ja meen avautumaan Thomasin pomolle niiden naurettavista säännöistä ja ylipitkistä työpäivistä. Voi olla ettei kutsua tipu enää ensi vuonna.

Kohuaitaus: rakennuskustannukset tuplaantuivat yli 20 miljoonaan aluperäisestä arviosta. Taas yksi todiste kilpailuttamisen naurettavuudesta: aluksi voi sanoa minkä summan tahansa ja sitten tuplata kustannuset"yllättävien menojen" takia. Sama setti tapahtui myös Olkiluodon kanssa, tähän mennessä hinta noussut jo kevyet 2,5 miljardia.

Täällä on tosin aika hankala virittäytyä joulutunnelmaan, sillä lämpötila on ollut yli 15 asteessa koko viikon ja aurinko paistanut enemmän tai vähemmän joka päivä. Ihan kivaa sinänsä, mutta laskukausi taitaa viivästyä lumipulan vuoksi eikä rinteitä voida tykittää liian korkeiden lämpötilojen vuoksi. Lisäksi Bernin omat karhut tallustelee vielä hereillä, kun lämpötilat ei houkuttele nukkumaan. Eilen Finn-karhu pääsi otsikoihin, kun joku valopää päätti hypätä karhujen aitaukseen keskellä päivää. Totta kai karhu hermostui reviirilleen tunkeutumisesta ja puraisi miestä kai aika pahasti. Finn-karhun lisäksi vastavalmistuneessa aitauksessa asuu kolme muuta karhua, jotka vielä vähän ujostelevat käyttää uutta kotiaan ja pysyttelevät pääosin luolissaan. Yli 20 miljoona frangia maksaneessa aitauksessa on suhteellisen paljon tilaa, puita kiipeilyyn ja uima-allas polskimista varten. Ihmiset pääsee katsomaan karhuja suhteellisen läheltä aidan takaa, mikä mahdollisti aitaukseen loikkaamisen. Aika raadollinen tapaturma , ehkä Bernin pitäisi liimata karhuaitauksen lähellä samanlaisia ilmoituksia, joita näkee kaupungin korkeilla silloilla. "Kun asiat tuntuvat todella vaikeilta" ja perässä puhelinnumero, josta saa apua.

Aika osuva idea kiinnittaa auttavan numeron tiedot suosittuihin itsemurhakohteisiin. Yhden suositun hyppypaikan lähellä asuneet asukkaat kyllästyivät itsemurhiin sen verran pahasti, että nykyään maahan rojahtamisen estää pudotuksen reunalle viritetty turvaverkko. Aika dramaattisia nää sveitsiläiset, kun itsemurhatkin pitää tehdä showtyyliin karhuaitauksessa tai sillalta. Toivottavasti kaveri kuitenkin selviää, samoin kuin Finn, jota jouduttiin ampumaan välikohtauksen laukaisemiseksi.

Muurien murtamista

Nyt, kun en enää asu Venäjällä, oon alkanut bondaamaan venäläisten kanssa paremmin kuin koskaan. Tänään junassa - matkalla sveitsintunnilta Fribourgista takaisin kotikaupunkiin Berniin - tähyilin tavalliseen tapaan vapaata paikkaa tavalliseen tapaan täydestä junasta. Vihdoin silmiin osui yksi ja kysyin niinikään rutiininomaisesti "Ist hier noch frei?" Vastauksena oli yllättäen "пожалуиста", ("ole hyvä" venäjäksi). Refleksinomaisesti kiitin samalla kielellä, mistä kaveri innostui välittömästi. "Puhutko venäjää, miten ihmeessä?" Kerroin asuneeni Pietarissa, minkä jälkeen alkoi kysely ja utelu, ja minkä seurauksena junamatka sujui lopulta harvinaisen leppoisasti keski-ikäisen venäläisen liikemiehen ja bulgarilaisen naisen kanssa venäjäksi höpöttäessä. Kaverit kertoili anekdootteja Vologdasta ja omista opiskeluajoistaan ja taas mieleen hiipui ajatus, että vain venäläiset osaavat olla näin välittömiä tavattuaan tuntemattoman junassa. Muissa liikennevälineissä korostuvat sen sijaan venäläisten ne negatiiviset piirteet (vrt. Pietarin liikenne).

Vielä parempia venäläiskontakteja koin viime viikolla Berliinissä, jonne matkasin osallistuakseni seminaariin "Europe meets Russia: Forum for Young Leaders". Oon jo saanut kuulla about 600 kertaa tosta seminaariin nimestä: tiedän se on naurettva, en ole nuori johtaja jne., mutta pitää myös muistaa, että kyseessä on jenkkien järjestämä seminaari. Niiden kielenkäytössä kaupan kassatkin on sales managereita ja opiskelijat saman tavan mukaan young leadereita. Mutta toisaalta, sen verran pitää nostaa omaa häntää ja sanoa, ettei kuka tahansa saanut osallistua kyseiseen tapahtumaan. Seminaaripaikkaa piti anoa ja lopulta noin kolmannes hakijoista tuli valituksi, yhteensä meitä "Europe meets Russia"-osallistujia oli nelisenkymmentä. And let me tell you, siihen neljänkymmenen porukkaan mahtui jos minkälaista persoonaa.

Kävimme myös Saksan ulkoministeriössä, jossa kerrottiin Nord Streamin olleen "EU:n ja Venäjän välinen päätös". Puolalaiset ja suomalaiset reagoivat aika rajusti tähän väitteeseen.

Oli valkovenäläinen tyttö, joka uskoo täysillä Lukashenkoon muttei ollenkaan demokratiaan. Oli venäläiset siskokset Jekaterinburgista, jotka olivat ilmiselvästi seminaarissa etsimässä young leadereita poikaystävikseen, eikä tulemaan sellaisiksi. Oli Sveitsissä kasvanut venäläistyttö, jolle isä oli ostaunut Lontoon- ja Pariisin-opiskelukämppien lisäksi ilmeisesti myös silikonitissit. Oli saksalainen poika, joka veti sujuvasti puolaa, venäjää ja brittienkkua ja jonka graduaineisto koostuu vaatimattomasti "presidenttien haastatteluista". Oli perusenglantilainen Cambridgen tohtoriopiskelija, joka vietti kaiken (vähäisen) vapaa-ajan kirjastossa. Oli stipendin turvin opiskeleva kirgisialainen tyttö, jonka vanhemmilta on katkaistu sähkö 18 tunniksi päivässä, koska maan diktaattoripressa myi puolet Kirgisian vesivaroista Uzbekistanin diktaattorikollegalleen, joka vei vedet maansa puuvillafarmeille (taas yksi neuvostoajan mielettömyys viedä puuvillateollisuus alueelle, jossa vettä ei ole koskaan ollutkaan). Ja oli yks suomalainen tyttö, joka taas jälleen tajusi, miten vähän tietää yhtään mistään vietettyään aikaa tällaisten tyyppien kanssa.

Ukrainan Berliinin-suurlähettiläs kuumensi tunteita puhujalahjoillaan ja nationalisistisesti värittyneillä väitteillään. "Meillä riittää ottajia, jos EU ei halua meitä, meillä on muitakin vaihtoehtoja". Niinkö tosiaan?

Yllämainittujen persoonien lisäksi joukkoon mahtui myös ihan huippumukavia, fiksuja, mutta tavallisia tyyppejä. Tässä joukossa oli venäläinen Maria, joka parhaillaan työskentelee lakimiehenä, vaikka tiedostaa täysin venäläisen oikeusjärjestelmän heikkoudet. Ihan tosi mukava tyyppi kaikinpuolin ja suoraan sanottuna eka venäläinen kaveri, kenen kanssa bondasin ihan täysillä. Paikalla oli myös mun Facebook-kaveri Andrei. Ei oltu koskaan tavattu aikaisemmin, mutta pidetty yhteyttä verkossa Pietarin Eurooppalaisen yliopiston Alumni-yhdistyksen vuoksi. Ihan huipputyyppi myös, puoliksi kroati ja puoliksi saksalainen ja lisäksi naimisissa siperialaistytön kanssa. Myös Suomessa Venäjä-tutkijana työskentelevä ranskalainen Anaïs teki vaikutuksen: kaveri julistautui 12-vuotiaana kommunistiksi (aate sittemmin laantunut?) ja jaksaa vielä ravata Venäjällä, vaikka sai pahasti turpiinsa 1990-luvulla pietarilaisessa yökerhossa ihan vain sen takia, että on ranskalainen, eli osa Natoa ja koska samanaikaisesti käynnissä oli Naton pommitukset Serbiassa. Eli ajateltavaa kaikille Naton kannattajille: kuinka kivoina naapureina Venäjä meitä pitää, jos Natoon meinataan joskus liittyä, jos jo Serbian pommitukset saivat venäläiset slavofiilit pahoinpitelemään ranskalaisnaisia keskellä yökerhoa? Voi olla, ettei idänkauppa yhtäkkiä vedäkään yhtä hyvin. Mutta kaiken kaikkiaan hämmästyttävintä oli se, että ne tyypit jotka oli lähimpänä omaa aatemaailmaa, oli venäläisiä ja päinvastoin, myös kaikista friikeimmät tuli samasta maasta.

Seminaarikaveri-Simo, puolalaiset sisarukset ja toisen poikaystävä. Vauhtia viikon ainoaan vapaailtaan antoi vodka ja Astra-olut.

Uusien tuttavuuksien lisäksi myös seminaari itsessään tarjosi paljon ajateltavaa, vaikka Venäjä huusi poissaolollaan koko viikon ajan. Ensinnäkin nimi "Europe meets Russia" on jo itsessään paradoksaalinen: eikö muka Venäjä kuulukaan Eurooppaan? Puhujina oli entisiä presidenttejä muun muasta Romaniasta ja Ecuadorista, ex-pääministereitä Puolasta, Bulgariasta, Makedoniasta ja Sloveniasta sekä epämääräinen joukko akateemikkoja ja poliitikkoja Euroopasta ja Yhdysvalloista.

Seminaarin ainoa suomalaispuhuja, Erkki Tuomioja moderoimassa entisten ulkoministerien paneelia aiheesta "Establishing Foreign Policy in an Interdependent World".

Tähtipuhujana oli Segolene Royal, joka aikoinaan kävi pressanvaalikamppailua Sarkozyn kanssa, mutta sittemmin on työnnetty aluepolitiikkaan, pois kansallisesta politiikasta. Karismastaan huolimatta Royal ei tehnyt suurinta vaikutusta, sillä moni muu puhuja oli ennättänyt jo putsata pöydän ennen juhlapuhetta. Vaikuttavin kaveri oli Slovenian ex-pääministeri Janez Jansa, joka piti hienon puheen. Vielä 20 vuotta sitten kaveri istui vankilassa Jugoslavian kommunistihallintoa kritioineiden kirjoitustensa vuoksi. Hämmästyttävää oli myös Slovenian tie itsenäisyyteen ilman pahempaa aseellista konfliktia, mikä puhkesi aika pahasti muualla entisen Jugoslavian alueella.

Brandenburger Torilla juhlahumun jälkeen. Suvi, Ola (Puola), Karina (Venäjä), Andrei (Saksa), Simo (Suomi), Maria (Venäjä) ja Anaïs (Ranska).

Koko viikko oli muutenkin täynnä vastaavia tarinoita kylmän sodan ajalta, mikä sai mut tajuamaan konkreettisesti, miten paljon Eurooppa on oikeasti muuttunut sitten Berliinin muurin murtumisen. Aika kuvaava esimerkki mantereen vapautumisesta oli se, että juhlin muurin murtumisen 20-vuotispäivää Potsdamer Platzilla (kivenheiton päässä Brandenburger Torilta, jossa hillaryt, dmitrit ja angelat juhlivat aitiossa) yhdessä yhden saksalaisen, yhden puolalaisen, yhden ranskalaisen ja yhden venäläisen tyypin kanssa. Vielä 20 vuotta sitten vastaavaan tapaamiseen olisi päässyt vain puolet meistä, eikä silloinkaan Potsdamer Platzille, joka oli tyhjää rajavyöhykettä vielä siihen maailman aikaan.

Symbolinen muurin murtuminen. Dramatiikka dominojen kaatumiseen toi Lech Walesa, joka palikan lisäksi kumosi takana seisseen kameramiehen. Meni videokuva hetkeksi vähän jännän näköiseksi.

Saattaa kuulostaa erittäin pateettiselta, mutta Berliinissä aloin ekaa kertaa löytää vähän omaan euroopplaisuuttani. Suomi on olevinaan niin neutraali, ettei mistään asioista puhuta oikein Euroopan tasolla. Manner-Euroopassa puhutaan enemmän Euroopasta, kun Suomessa keskustelu pörrää oman maan tai Venäjän ympärillä. Seminaarissa tuli hyvin esiin myös EU:n rooli maailmanpolitiikassa. Haluuttiin tai ei, niin EU on täysin marginaalinen tekijä maailmanpolitiikassa verrattuna Kiinaan, tietty USA:han tai jopa Venäjään, mikä johtuu täysin unionista itsestään. Harva johtava poliitikko EU:ssa on kiinnostunut globaalimmasta otteesta unionin politiikkaan. Vai muistaako joku viime eurovaaleista yhtään poliittista keskustelua, jossa olisi pohdittu EU:n roolia unionin rajojen ulkopuolella? Ehkä Lissabonin sopimuksen uudistukset, pian valittavat komission presidentti ja EU:n ulkoministeri, tuovat jonkinlaista linjakkuutta myös EU:n ulkopolitiikkaan. Mut noille palleille valittavien kavereiden on oltava sellaisia, joilla on auktoriteettiä Kiinan Hun ja Putinin edessä. Siihen ei ehkä mikään perus-Lipponen pysty.

Toinen vaikuttava puhuja oli turkkilainen diplomaatti Yasar Yakis, joka äärimmäisen perustelulla esitelmällään ja loistavilla argumenteillaan käänsi varmasti ainakin puolet seminaarin osallistujista Turkin EU-jäsenyyden kannalle. Oon itsekin entistä vahvemmin Turkin jäsenyyden kannattaja, sillä juuri se liike saattaisi avata EU:n toimintaa nykyistä globaalimmaksi. Jos Turkki olisi jäsen, ei islamilaista maailmaa tai esim. Lähi-itää voitaisi sivuuttaa yhtä helposti EU:n ulkopolitiikassa. Tuntuu vähän hassulta hoitaa asioita maiden tai edes EU:n sisällä, kun ilmastonmuutos ja talous jylläävät maailmanlaajuisina, ilman minkäänlaisia rajoja. Joten ehkä sitä politiikkaakin voisi ulottaa niiden rajojen ulkopuolelle.

Monista vierailuista huomasi, että Saksa on hamuamassa vähän nykyistä isompaa asemaa maailmanpolitiikassa. Muurin murtumistakin juhlittiin kuulemma tänä vuonna reilusti isommin kuin 10-vuotisjuhlia, mikä ehkä kertoo jotain kansallisen itsetunnon kohentumisesta. Näkymä Bundestagin katolta.

Parasta seminaarissa oli kuitenkin avoin keskusteluyhteys näiden high rank- puhujien ja meidän opiskelijoiden välillä: parhaat pointit koko seminaarissa tuli yleensä esille vasta Q&A-osiossa, kun "nuoret johtajat" pääsivät haastamaan "vanhoja johtajia". Itse en tietenkään uskaltanut avata suutani kuin pari kertaa, mikä nyt ehkä kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Osittain mykkyys johtui siitä, etten tiennyt miten puhutella ex-pressoja ja -pääministereitä, joista ainakin yhden nimen edessä oli titteli Sir ja jotakuta puhuteltiin Your excellency -tittelillä. Jenkit sen sijaan tykitti kysymyksiä useammin kuin tarpeeksi ja myös yksi afgaaninainen (tyylikkäässä jakkupuvussa ja lyhyessä tukassa, rikkoen myös näin kaikkia mun stereotypioita) ja egyptiläistyttö haastoivat puhujat loistavilla kysymyksillään. Ja yks syy omien kysymysten puuttumiseen oli osittain myös se, että Venäjä puuttui agendalta aika pahasti. Vaikka seminaari myytiin meille Venäjä-täyteisellä ohjelmalla, lopulta meidät tyrkättiin samaan semmaan "USA meets Europe"-tyyppien kanssa. Tarjonta oli tosi mielenkiintoinen, mutta ei ihan sitä mitä ostettiin. Ilmeisesti instituutin jenkkijohtajan mielestä Puola on tarpeeksi lähellä Venäjää, ainakin sen verran se kehotti meitä intoilemaan puolalaispuhujien luennoilla. Muuten seminaarin järjestänyt instituutti, Institute for Cultural Diplomacy, vaikutti aika pätevältä. Koko Young Leaders -ohjelman jujuna ei ole se, että seminaarin jälkeen jäätäis tumput suorina odottamaan seuraavaa siirtoa, vaan se, että tehtäis jokainen jotain kulttuuridiplomatian edistämiseksi kukin omissa yhteisöissämme ja ICD sitten tukisi näitä projekteja. Suomalaisedustuskin (mä ja toinen Alenksanteri-instituutin opiskelija ja se ranskalainen tutkija) ehti jo ideoita jo jotain pieniä projekteja.

Suomalainen hymy ja amerikkalainen hymy. ICD:n tiloissa seminaarin jatkobileissä Cynthian kanssa.

Antoisinta koko viikossa oli kuitenkin muiden opiskelijoiden kanssa keskustelu luentojen välillä ja iltaohjelman aikana. Esim. kirgisialainen tyttö lisäsi mun Keski-Aasia-tietämystä yhden metromatkan aikana about 500 prosenttia. Mielenkiintoinen oli myös väittely sen valkovenäläisen kanssa. Ei ole ihan helppoa vastata kysymykseen "mihin demokratiaa tarvitaan?", kun kaverin mielestä diktatuurissa kaikki sujuu hyvin, kaikki rakastavat Lukashenkoa, eikä "kukaan valkovenäläinen edes haluaisi matkustaa". Näin puhui siis tyttö, joka itse opiskelee Lontoossa ja reissaa ympäri Eurooppaa jatkuvasti. Pitää kuitenkin muistaa kaverin tausta: isä on töissä Lukashenkon hallinnossa ja varaa oli asua yhdessä Berliinin hienoimmista hotelleista, joten ei ihme että diktatuuri vaikuttaa ihan ok-vaihtoehdolta demokratian rinnalla (kaikki länsimaiset opiskelijat asuivat hostelleissa tai kavereillaan). Keskustelun aikana oppi hyvin myös diplomaattisia taitoja. Sen verran on jäänyt mieleen tiedotusopin vaikutustutkimuksesta, että muistin alkuperäisten mielipiteiden yleensä vain vahvistuvan, kun joku tarjoaa tilalle uusia ajatuksia. Pelkää pahoin, etten onnistunut käännyttämään kyseistä tyyppiä demokratian kannalle. Loistava perspekti tulevaisuudelle, kun Valko-Venäjän tuleva eliitti ajattelee jo parikymppisinä tällä tavalla.

Käytiin myös Bundestagissa, Saksan eduskunnassa, jossa meille puhui todella ärsyttävä tyyppi. Otin kaverin kanssa vähän yhteen Venäjä-journalismista, sillä tyypin mukaan "jokaista kriittista juttua kohtaa pitäisi tehdä yksi positiivinen uutinen". Moro. Kuva parlamentin kupolista.

Nyt yritän parhaani mukaan sopeutua Erasmus-diskurssiin, jossa agendalla on lähinnä bileet ja pojat, toisinaan myös televisiosarjat ja matkustaminen. Berliinin jälkeen päässä pyörii lähinnä akateemiset ajatukset ja ahdistava oivallus omien tietojen rajallisuudesta. Mitä enemmän kuuntelee fiksumpiaan, sitä vahvemmin tajuaa, miten kujalla oikeastaan onkaan.

Viikko intellektuellien kanssa Berliinissä ravistelee vaarallista vauhtia sveitsiläistyvän Suvinkin ajattelemaan muun maailman asioita. Samanlaista tietotulvaa voisi suositella esim. ranskalaisille, mun ikäisille nuorille, jotka juhlivat muurin murtumisen 20-vuotispäivää meidän vieressä. Ranskalaisen kaverin kääntämä keskustelu kuvasi hyvin sitä, miten helposti historia unohtuu.

"Kuka on toi mies, joka puhuu nyt?"

"Gorbatshov"

"Kuka se on?"

"Se, joka aloitti perestroikan Neuvostoliitossa"

"Mikä on perestroika?"

Say no more.

Pelkoa ja inhoa eurooppalaisessa junassa

Sveitsi on hyvä maa matkailun ystävälle. Maata reunustaa viitisen muuta valtiota, joihin pääsee kätevästi (mutta kalliisti) junalla. Itse pääsin kokeilemaan eurooppalaista yöjunailua viime viikolla, kun reissasin Prahaan tapaamaan paria Pietari-kaveria. En tiedä, olenko tullut vanhaksi vai onko eurooppalaiset junat venäläisiä pelottavampia, mutta yhtäkkiä kuuden hengen makuuvaunu sekahytissä ei tuntunutkaan enää niin hyvältä idealta. Vastassa oli viisi miestä, jotka näyttivät enemmän tai vähemmän mafiosoilta, tappajilta tai vähintään raiskaajilta. Heti kun astuin vaunuun sisään alkoi arvuuttelu mun kansallisuudesta: ”Ukrainalainen, latvialainen, virolainen?” Kun kerroin, että oon suomalainen ja lisäkymysten jälkeen, että olen toimittaja, alkoi pommitus. Yksi kavereista alkoi syyttää toimittajia talouskriisistä ja Israelin tuhoamisesta. Lisäksi sain kuulla vartin luennon belgialaisista pedofiileistä. Hyttikaverit myös arvioivat mun ulkonäköä keskenään ja sanoivat mun olevan Kate Winsletin näköinen, mikä normaalitilanteessa olisi ollut kiva kohteliaisuus. Nyt se oli vaan pelottavaa. Ahdistusta lisäsi paikka alapetillä, jossa oli ilmatilaa ennen seuraavaa sänkyä about 30 cm. Olin jo itku kurkussa juoksemassa ulos junasta, kunnes joku tajus ehdottaa mulle hytin vaihtoa. Kivan konduktoorin avulla sain vaihdettua naishyttiin, jossa oli vaan 4 sänkyä ja tilaa sänkyjen välissä jopa istumiseen.

Vinona päivänä otettu kuva Prahan vanhasta kaupungista. Pommi vei puolet talosta.

Juna tais olla itävaltalainen, koska reittini kulki Zürichistä Prahaan Itävallan eri kaupunkien kautta. Voin kertoa, että venäläiset junat on about tuhat kertaa eurooppalaisia parempia. Venäläisissä junissa mahtuu aina istumaan sänkyillä, eikä korkeudesta pihistellä niin kuin Itävallan raiteilla. Lisäksi eurooppalainen junakulttuuri on valovuosien päässä venäläisestä. Ihmiset nukkuivat farkut jalassa, kun Venäjällä miehet kohteliaasti poistuvat siksi aikaa kun naiset vaihtavat yöasuihin. Lisäksi kukaan ei puhunut kenellekään, jopa yhdessä matkaavat pysyivät koko juna matkan hiljaa. Kukaan ei tainnut edes kehdata kuorsata. Lisäksi teet ja kahvit tarjoiltiin pahvimukeista, kun Venäjällä tsaikkua tuodaan hienoista lasikupeista. Aloin tosissani kaivata venäläisten mummojen seuraa, vaikka paluumatkalle sainkin menomatkaa normaalimpaa seuraa.

Pietari-kaverit.

Matkakohde oli onneksi parempi kuin matkanteko. Praha oli harvinaisen mukava kaupunki, jossa sain nauttia suomalaisten kavereiden seurasta. Sveitsiläiset ja vaihtarikaverit on kaikki tosi mukavia, mutta ainoastaan suomalaisten kavereiden kanssa pystyy puhumaan kaikista asioista häpeilemättä ja saa käyttää salakieltä, jota kukaan ei ymmärrä (=suomea). Sveitsiläiset tytöt ja vaihtarikaverit haluaa puhua vaan poliittisesti korrekteista aiheista, kun Lauran ja Alinan kanssa pääsi puhumaan oikeista asioista.

Sveitsissä ollaan yleensä kohteliaita ja hillittyjä viimeiseen asti. Mutta tällä viikolla pääsin kokemaan myös sveitsiläistä piilovittuilua, kun saksan tunnilla yks paikallinen pilkkas koko tunnin mun saksan taitoa, yrityksenä ilmeisesti saada mut näyttämään tyhmältä mun vieressä istuneen pojan edessä. Ainakin siihen malliin se keimaili samalla, kun hoki ”Suvi, was willst du sagen? Ich verstehe dich nicht”. Sama tyttö luennoi mua (ja muita) myös siitä, miten "Venäjä ja Suomi taistelee verisesti Karjalasta" ja vertasi Karjalan itsenäistymishaluja Tshetshenian tilanteeseen. Mun tiedot Karjalasta oli kaverin mielestä täysin vääriä ja nyt maailmalla juoksee joukko vaihtariopiskelijoita täysin väärillä tiedoilla. Teki mieli avautua, mutta hymyilin kauniisti takaisin, mutta lähdin luokasta ovet paukkuen tunnin lopussa. Oon muutenkin saanut pieniä raivokohtauksia kielten tunnilla, kun A. En osaa puhua näiden kieliä ja B. Ihmiset on välillä niin kujalla, ettei puheharjoituksista tuu yhtään mitään. Oon tainnut saada jo raivohullun suomalaisen maineen vaihtareiden parissa, kun mun itsehillintä pettää aina silloin tällöin.

Prahassa ei pitänyt edes raivostua kertaakaan, kun kaikki sujui ihan loistavasti. Laura oli hyvänä emäntänä järkännyt meille vähän ohjelmaa, mikä koostui (onneksi) pääosin istuskelusta prahalaisissa baareissa (ks. kuva). Tavattiin Lauran kaikenmaalaisia kavereita ja juotiin halpaa (ja yllättävän laimeaa) paikallista kaljaa. Praha oli sopivan pieni ja siten myös hallittavissa, vaikka käveltiin lähinnä Lauran perässä, joka on asunut Prahassa kaikkiaan vuoden verran. Yllättävää oli, miten paljon tshekin kieltä pystyi ymmärtämään venäjän perusteella. Ei tosin puhetta, joka on tökkivää pehmeään venäjään verrattuna, mutta luettuana, mikä helpotti esim. oikeiden ruokien tilaamista ravintoloissa. Nähtiin Prahan linnassa myös Joe Biden

(tai no, ainakin nähtiin musta limusiini pitkässä poliisisaattueessa ks. kuva), joka oli neuvottelemassa Tshekin pressan kanssa Itä-Euroopan ohjuskilvestä, jonka Obama on tosin ilmeisesti perumassa loppujen lopuksi. Ihailtiin myös David Cernyn (rumaa, mutta kivaa) taidetta. Kaveri on tunnettu muun muassa EU-parlamenttiin väkertämästään Entropa-teoksesta, jossa suomalaiset esitettiin sammuneina juoppona, saksalaiset natseina ja Bulgaria Turkin vessana. Mutta kokonaisuudessaan oli kaiken kaikkiaan huippuloma, joka rentoutti ajatukset hyvin pois esim. gradusta! Kiitti kaverit!

Vauvat kiipeilee prahalaisessa TV-tornissa ála Cerny.

Kotona Sveitsissä elämä on jatkunut perustahdilla. Saksan opiskelu on jäänyt vähän venäjän jalkoihin, sillä jouduin pitämään puolen tunnin suullisen esitelmän viime viikolla. Piti lintsata saksan tunneilta, ettei suusta tulisi ulos vahingossa väärää kieltä. Mun motivaatio oppia saksaa vois olla tosin vähän parempi. Venäjällä opin kuitenkin olemaan ymmärtämättä, joten täälläkin on sujahtanut tällaiseen puoli-ymmärtämisen moodiin. Miksi turhaa osata kaikkea, kun vähemmälläkin selviää? Pitänee päästä eroon tosta ajattelutavasta ja alkaa panostaa saksaan vähän sitä venäjää enemmän.

Oon kuitenkin motivoinut yhdestä yliopiston lajista, joka on tosin Bernin yliopistoliikunnan antia. Mun uuden harrastuksen nimi on Kondi ja parasta urheilua mitä oon elämässäni harrastanut (no ehkä ratsastuksen ohella). Kondissa reilu sata ihmistä kerääntyy isoon urheiluhalliin opettajan ympärille, joka tekee kaikki hassuja liikesarjoja. Liikkeet muistuttaa vähän hyppelyjä ja pomppimista, joita harrastettiin lapsena. Lisäksi juostaan ympäri salia opettajan perässä ja matkitaan kaverin liikkeitä. Setti kestää 1,5 tuntia ja on ehkä rankin laji ikinä, jota oon kokeillut. Miten lapsena jaksoi hyppiä ja pomppia tuntikausia, kun nyt 1,5 tuntia vetää ihan piippuun?

Laura ja Lauran keittö Prahassa. Harvinaisen viihtyisä ja sosiaalinen paikka olla.

Tänään on menossa katsomaan sveitsiläistä koripalloa, mikä on ehkä maailman vähiten kiinnostava laji maailmassa. En oo kuitenkaan nähnyt Erasmus-kavereita niin pitkään aikaan, että ajattelin kompensoida poissaolojani yhteisellä toiminnalla. Jostain syystä en vaan jaksa ravata koko aikaa bileissä 19.vee vaihtareiden kanssa, jotka lähtee maasta jo parin kuukauden päästä. On se kyllä ihan kivaakin, kun ne välillä fanittaa mun elämää. ”Wow, you lived in Russia, that’s so cool!” ”Wow, you have been there, that’s so cool” jne. Lisäksi suomalaisuus itsessään on monelle superkiinnostavaa (jotkut jenkit vähän näyttää siltä, ettei ne tiedä koko maata), mikä on piristävää Pietarin jälkeen, jossa suomalaiset vaihtarit oli peruskauraa paikallisille. Monet paikalliset tulevat juttelemaan tuntien jälkeen ja kyselemään, mitä teen täällä. Ihan hauskaa, sillä vastaavaa kohtelua ei Suomeen tulevat vaihtarit usein saa. Täällä tapaa itse myös mielenkiintoisia tyyppejä. Yliopiston ranskankielisyys houkuttelee afrikkalaisia opiskelijoita entisistä (Ranskan) siirtomaista ja yliopiston katolisuus ja teologinen tiedekunta munkkeja ja nunnia. Yks munkki oli paikalla jopa yhdessä Erasmus-tapaamisessa. En uskaltanut mennä puhumaan, olisin kuitenkin päästänyt vahingossa jonkun hävyttömyyden suustani. Katolisuus näkyy muutenkin kuin munkkien kaapuina: seinällä on jeesuksia ristiinnaulittuna, mikä vähän särähtää suomalaiseen silmään. Sveitsi on muuten onneksi aika leudosti katolinen, ehkä yhtä paljon kuin Suomi on luterilainen. Suurin osa on kirjoilla kirkossa, mutta harva jaksaa vaivautua istumaan jumalanpalveluksiin. Eikä kaupungilla hirveästi katolilaisuus näy, päinvastoin. Aika usein apteekit käyttäää tarjouksessa olevia e-pillereitä sisäänheittotuotteena. Että paperilla uskotaan vahvasti, mutta käytännössä ei. Parempi niin.